Chaos

Tony Giglio on mies, jonka elokuvat eivät ole ainakaan minun sydämessäni kovinkaan kummoista paikkaa saaneet. Giglion vuonna 2005 valmistunut elokuva, Chaos, ei sinänsä ole tässä asiassa mikään poikkeus, sillä Jason Stathamilla, Ryan Phillippellä ja Wesley Snipesilla tähditetty toimintaelokuva on jonkinlainen sekasikiö tai pikemmin kokoelma monien menestyneiden elokuvien kohtauksista. Lupaavasti alkava elokuva muuttuukin innottomaksi koheltamiseksi ja takaa-ajamiseksi, joka tietysti huipentuu monien kiemuroiden kautta varsin yksinkertaiseen lopputulokseen.

Tosin, on myönnettävä, että elokuvalla on selvästi hyvätkin puolensa, sillä Chaoksen alku lupaa varsin paljon, kun Wesley Snipesin vetämä rikollisjoukkio saapuu ryöstöretkelle pankkiin ja kissalan pojat tietenkin saapuvat paikalle. Kun ruotuun sitten haetaan takaisin vielä virastaan syrjäytetty etsivä, Quentin Conners (Statham), ja apupojan paikkaa virkkoo jälleen kerran tälläisiin rooleihin nuorekkaan kasvojensa vuoksi sopiva Phillippe, niin kasassa on lupaavan oloinen jännäri. Kun pankki sitten räjähtää ja ryöstäjät katoavat, on Connersilla ja tämän uudella apupojalla kova paikka selvittää pankkiryöstön tekijän sijainti ennen kuin rahat katoavat maasta.

Elokuvassa kaikki kuulostaa niin tutulta ja itse asiassa se onkin sitä. Giglion elokuva ei tarjoilekaan oikeastaan mitään uniikkia, vaan lainailee pääpiirteensä suoraan muiden elokuvien ideoista. Toisaalta tekisi mieli sanoa, että Chaos muistuttaa jonkinlaista tilkkutäkkiä, mutta jotenkin ihmeen kaupalla Giglio on onnistunut kursimaan elokuvansa kasaan siedettävällä tavalla. Hyvin eteenpäin soljuva elokuva onkin plussaa, sillä Statham ei tällä kertaa jaksa ihan kauheasti roolinsa panostaa, Phillippekin toistaa jälleen kerran itseään ja Wesley Snipes myhäilee pienellä ruutuajallaan turhankin ärsyttävästi. Kun mukaan sitten vielä lisätään paljon hieman turhauttavaakin uunoilua, ammuskelua ja pienen pientä juonen pätkää, niin elokuva valahtaa varsin helposti keskinkertaisen elokuvan huonommalle puolelle.

Jos Giglion edellisessä elokuvassa, In Enemy Handsissa, hätäiltiin toteutuksen kanssa, niin Chaoksesta asiat on tehty pikemminkin toisinpäin: toteutuksessa ei ole hätäilty, mutta tarina ja näyttelijät ovat sen verran hataralla pohjalla, ettei tälläistä uunoilua jaksa uudestaan katsoa.