elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Star Trekin uuden sukupolven elokuvalliset seikkailut jäivät vain neljän elokuvan mittaisiksi, sillä vuonna 2002 valmistunut Star Trek: Nemesis oli lajinsa viimeinen. Siinä missä alkuperäisen...

Star Trekin uuden sukupolven elokuvalliset seikkailut jäivät vain neljän elokuvan mittaisiksi, sillä vuonna 2002 valmistunut Star Trek: Nemesis oli lajinsa viimeinen. Siinä missä alkuperäisen miehistön viimeinen seikkailu päättyi ihmisten ja klingonien väliseen rauhaan, tähtää tämä uudemman sukupolven miehistö samoihin aikeisiin romulaanien kanssa. Edellisen elokuvan pienimuotoisuudesta ollaankin päästy jälleen galaksisen mittaluokan haasteisiin ja samalla Enterprisen miehistö alkaa uhkaavasti huveta toisiin tehtäviin ja elokuvan alussa nähtävät häät Rikerin ja Troin välillä enteilevät viimeisen seikkailun alkua. Vaikka elokuvan alussa siis näemmekin ajoittain jopa sitä tuttua huumoria, niin koko loppuelokuva mennäänkin sitten niin totisissa sfääreissä, että melankolisuus nousee elokuvan kantavaksi voimaksi.

Romulaanien keskuudessa kihisee ja lähes koko senaatin murhaamisella imperiumin praetooriksi noussut Shinzon aiheuttaakin hämmennystä koko tähtiliitolle. Sattumusten kautta Enterprise päätyykin lähelle romulaanien ja Federaation välistä neutraalia aluetta, kun LaForge havaitsee positronista säteilyä eräältä planeetalta. Kuten tiedämme, Data on tiettävästi ainoa elossa oleva androidi, joka kyseistä säteilyä voisi lähettää, joten Picard haluaa tutkia mistä ihmeestä on kysymys. Ei olekaan vaikeaa arvata, mitä planeetalta löytyy, mutta tämän mysteerin lisäksi ohjaaja Baird tarjoaa ehkäpä jopa hieman hämmentävän Mad Max-tyylisen takaa-ajon planeetalla, missä Picard painaa kalju kiiltäen eräänlaisella off-road-autolla Worfin ampuessa alkuasukkaita pulssikanuunalla. Ei sillä, etteikö kohtaus olisi vauhdikas ja jopa viihdyttävä, mutta samalla se on täysin Trek-maailmaan sopimaton toimintakohtaus, joka nostattaa elokuvan teeman harmittaville sivu-urille.

Eipä siis aikaakaan, kun uusi praetoori haluaa federaation edustusta Romulukseen, ja nimenomaan Picardin ja Enterprisen. Saavuttuaan Romulaanien avaruuteen, saa Enterprisen miehistö kauhistua vastaanottajansa uudesta tuhoaja-aluksesta Scimtarista, joka ei millään tavoin edesauta uskoa rauhaan, jota Shinzon haluaisi tarjota. Tämän lisäksi selviää, että Shinzon ei ole edes romulaani vaan remuslainen, jotka paremmin tunnetaan romulaanien sotaisimpina veljinä, eikä siinä ole vielä kaikki. Shinzonin osoittauduttua lopulta ihmiseksi, alkavat kysymykset leijailla pitkin Enterprisen käytäviä ja kun tämän päälle lisätään Shinzonin ja Picardin hämmentävä yhdistävä tekijä on katsojalle annettu enemmän kuin suullinen purtavaa. Neuvottelujen päädyttyä enemmän tai vähemmän epäselvään tilanteeseen alkaa tapahtua kummia. Picardin jouduttua Scimtarin sisuksiin vangiksi, Data lähtee pelastamaan kapteeniaan hieman erikoisella tavalla ja jälleen näemme huimaa toimintaa, joka ennemmin sopisi Tähtien sotaan kuin Star Trekkiin.

Pian Shinzonin aikeet kuitenkin paljastuvat niin Enterpriselle, liitolle kuin romulaaneille, ja kukaan ei ole mielissään sattuneista käänteistä. Täytyy kuitenkin muistaa, että romulaanit ovat kaukaista sukua vulcaaneille, joten ihan mätiä he eivät voi olla, ja kun yhteinen vihollinen löytyy , löytyy myös tarvittavaa yhteisymmärrystä. Uusi praetor toimiikin vain omien kostonhimojensa saastuttamina, ja kun mies kääntää Scimitarinsa kohti maata ei Enterprisellä ole muuta mahdollisuutta kuin käydä täysin ylivertaista vihollista vastaan tietäen, että lopputulos voi olla kohtalokas kaikille. Jos juoni on hieman epä-trekkimäinen, niin näyttelijät näyttävät katsojille sen, mitä 15 vuoden yhteinen taival merkitsee. Picardin johdolla tunteet ovat pinnassa ja varmankin häviön häämöttäessä jokainen Enterprisen miehistön jäsen on valmis antamaan henkensä toisten puolesta ja harvemmin ollaan nähty näin tunnerikasta toimintaa. Vielä kun kaikki toivo on menetetty, Picard näyttää todellisen luonteensa ja tekee liikkeen, joka tullaan varmasti muistamaan koko Star Trek-elokuvien historiassa.

Star Trek: Nemesis on eräänlainen joutsenlaulu Next Generationin miehistölle, ja tietynlainen finitiivisyys vallitsee koko elokuvan ajan. Ihan kuin näyttelijät ja roolihahmot tietäisivät, että nyt vedetään viimeistä kertaa yhdessä. Huumori ei kuki niinkuin ennen ja menetyksiä tulee oikealta ja vasemmalta. Shinzonia näyttelevä Tom Hardy vetää lahjakkaasti roolinsa yli keulan ja hänen apuriaan Vrukkia näyttelevä Ron Perlman on valovuoden päässä oikeista taidoistaan. Näin Trek-fanina olisin toivonut hieman hallitumpaa ja enemmän Trek-universumiin sopivampaa loppua, sillä vaikka tämä elokuva on ehkäpä yksi näyttävimmistä Trek-elokuvista visuaalisesti, niin sen henki ja asenne eivät ole oikealla paikalla. Tarina kertoo, että Patrick Stewart itki viimeisessä kohtauksessa, ja sitä ei ole vaikea uskoa sillä haikeat tunnelmat tulevat väkisin mieleen. Osittain siksi, että yksi aikakausi päättyy ja siksi, että se päättyi näin.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.