Watchmen

Vuonna 1986 Alan Moore ja Dave Gibbons tekivät jotain, mikä jätti lähtemättömän jäljen sarjakuvateollisuuteen. Moore oli tympääntynyt Teräsmiehen kaltaisiin kiiltokuvahahmoihin ja amerikkalaista unelmaa ruokkiviin supersankaritarinoihin ja halusi vastareaktiona näyttää, millaiset ihmiset tosielämässä pukeutuisivat naamioihin ja puolustaisivat yhteiskuntaa rikollisuudelta yön pimeydessä. Tämän ajatuksen pohjalta syntyi Watchmen.

Watchmenin maailmassa on vuosi 1985 ja ihmiskunta on tuhon partaalla. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen kylmä sota on edennyt pisteeseen, jossa pieninkin kipinä sytyttää maailmanlopun liekit. Maapallon ainoa toivo lepää epäonnistuneessa tieteellisessä kokeessa puolijumalan kyvyt saaneen Tohtori Manhattanin (Billy Crudup) harteilla, mutta hän etääntyy päivä päivältä enemmän ihmiskunnasta. Yhdysvallat on julistanut supersankarit laittomiksi, joten muut oikeuden puolustajat viettävät eläkepäiviään muistellen kunnian aikojaan pääasiassa matalaa profiilia pitäen. Kaikki paitsi yksi: mielisairas ja äärimmäistä moralismiaan toteuttava Rorschach (Jackie Earle Haley) päivystää edelleen määrätietoisesti katuja alamaailman kauhuna. Perinteiseltä vaikuttavaa murhatapausta tutkiessaan hän törmää juoneen, jonka juuret ovat syvällä sankarien menneisyydessä. Rorschach uskoo jonkun metsästävän entisiä kollegoitaan, mutta onko taustalla jotain vielä pahempaa?

Elokuvasovituksen idea on pyörinyt Hollywoodissa graafisen romaanin julkaisemisesta asti. Vuosien saatossa siihen on ollut kiinnitettynä mitä kummallisimpia näyttelijöitä, enemmän ja vähemmän lahjakkaita ohjaajia ja muutamia pöyristyttävän huonoja käsikirjoituksia. Projektit jäivät aina vain yrityksiksi ja kirja tuomittiin lopulta täysin mahdottomaksi filmata.

Kunnes muutama vuosi sitten 300-elokuvan menestyksen aallolla surffannut sarjakuvafani Zack Snyder otti homman hoitaakseen. Tämä oli hänen näytön paikkansa: mies, jolla on taustallaan vain musiikkivideoita, zombielokuvan uudelleenfilmatisointi ja Frank Millerin tyhmään sarjakuvaan perustuva tyhmä elokuva, halusi todistaa, että hän on vakavasti otettava ohjaajana. Se, että Snyder sai Watchmenin ylipäätään valmiiksi, on jo saavutus, jolle täytyy nostaa hattua.

Valitettavasti lopputulos on jokseenkin epäonnistunut. Syy on siinä, että Snyder ei ole visionääri, ainoastaan mies, jolla on kyky toteuttaa tarkkaan toisten visiot. Ilman omaa persoonallisuutta hän jää vain välikädeksi, joka siirtää Mooren ja Gibbonsin jäljen valkokankaalle, johon sitä ei ole alunperinkään suunniteltu. Ehkä Snyder jossain välissä projektia käsittikin sen, minkä häntä älykkäämmät ohjaajat tiesivät jo etukäteen: jokainen teos toimii aina oman formaattinsa ehdoilla. Se, mikä toimii sarjakuvassa, ei toimi samalla tavalla elokuvassa. Se on harvoin ollut niin merkittävää kuin Watchmenin kohdalla. Tämän ymmärtämiseksi täytyy tietää eräs oleellinen asia kirjasta.

Idea inhimillisistä ja epätäydellisistä supersankareista oli aikanaan piristävä, mutta sen olisi voinut keksiä kuka vain. Tarina on pätevistä psykologisista, moraalisista ja filosofisista pohdinnoistaan huolimatta melkoinen sivuseikka. Watchmenin suurin ansio lepää siinä, kuinka se vie formaattinsa aivan äärirajoille ja hyödyntää sitä tavalla, johon mikään sarjakuva ei ole pystynyt sen jälkeenkään.

Sarjakuvaruutu on pysäytetty hetki ja kaikki liike tapahtuu aina vain ruutujen välissä. Perinteisesti ruudut ovat suhteessa vain edelliseen ja seuraavaan – silloin juoni etenee vasemmalta oikealle, ylhäältä alas. Mooren ja Gibbonsin aikaansaannos sen sijaan lähestyy jo maanisuutta: huolimatta juonen normaalista etenemisestä ruudut voivat olla myös yhteyksissä täysin hämäriin kokonaisuuksiin, kokonaisiin sivuihin, kokonaisiin kappaleisiin. Niissä on häkellyttävä määrä toistuvia teemoja, leikkiä kuvakerronnalla, tulevan ennustamista tai menneeseen viittaamista (tämä kaikki konkretisoituu Tri Manhattanissa, joka hahmottaa ajan hyvin pitkälti kuin sarjakuvan lukija). Välillä samat kuvat ja asetelmat antavat tilanteelle täysin eri merkityksen, välillä ne peilaavat toisiaan, välillä symboloivat jotakin täysin kirjan ulkopuolista asiaa. Mooren Watchmen tekee sarjakuville saman kuin Joycen Odysseus kirjallisuudelle, niin hyvin kuin se on mahdollista.

Miten tämän voi kääntää elokuvakielelle?

Ei mitenkään. Gibbonsin kuvat on helppo lavastaa tai luoda tietokoneella, mutta elokuva on liikettä. Ruutujen välisten yhteyksien verkko katoaa, eikä Snyder ole tarpeeksi älykäs kehittämään jotain täysin uutta ja vastaavaa elokuvalle. Hän tekee fanipoika-asenteella uskollisen käännöksen tarinoista ja hahmoista. Se on suurimmaksi osaksi hauskaa ja komeaa katsottavaa. Niitä kirottuja tavaramerkkihidastuksia on, mutta vain harva niistä pistää silmään. Maailman yksityiskohtaisuus on huimaava. Mutta se, mikä tekee kirjasta niin tärkeän, on menetetty. Normaalin elokuvan tekemällä sitä ei voi tavoittaa, vaikka työ olisi tehty kuinka sydämellä (ja epäilemättä se on). Komeiden alkutekstien aikana tuntuu, että joku on tajunnut: katsokaa, kuinka monet kohtauksista ovat viittauksia johonkin tunnettuun kuvaan tai tilanteeseen ja kuinka ne on sitten yhdistetty supersankarimaailmaan.

Massiivisen elokuvan saaminen alle kolmituntiseksi on vaatinut runsaasti saksien käyttöä ja siinä näkyy jotenkin, minkälaiseen repivään ristiriitaan Snyder on joutunut. Hän haluaa miellyttää faneja yli kaiken ja tunkee mukaan tilanteita ja hahmoja pohjustamatta näitä ollenkaan. Kirjaa tuntematon katsoja lähinnä hämmentyy niistä. Mitä väliä sillä yhdellä alussa olleella vanhuksella oli? Mikä ihme tuo tiikerin ja jäniksen sekoitus oikein on? Director’s Cutista lupaillaan nelituntista, ja silloin on syytä palata asiaan. Riski tosin on se, että lisäämällä puuttuvat kuviot Snyder sotkee monilankaisen kertomuksen vielä pahemmin.

Näyttelytyö jakaantuu harvoin näin vastakkaisiin ääripäihin. Jeffrey Dean Morganin hellyttävän sadistinen Koomikko ja Crudupin eteerinen Tohtori Manhattan häviävät vain Earle Haleyn suoritukselle, joka saa ansaitusti suitsutusta: hän ymmärtää Rorschachin täydellisesti ja saa korninkin dialogin kuulostamaan uskottavalta. Hänestä on tulossa tärkeä näyttelijä. Toisessa ääripäässä aneeminen Matthew Goode on täysin väärä valinta miljonäärisankari Adrian Veidtiksi, mutta vielä pahempi on Silk Spectre II:ta esittävä Malin Akerman, joka yksinkertaisesti ei osaa näytellä. Akerman purkaa tunteitaan suurin piirtein samalla intensiteetillä ja sulavuudella kuin elokuvan presidentti Nixon teleprompterista lukiessaan. Harmaalle alueelle jää (kieltämättä perin harmaata) Nite Owl II:ta esittävä, periaatteessa ihan sympaattinen Patrick Wilson.

Ääniraidalla on pyritty tavoittelemaan 80-luvun henkeä. Osa valinnoista on tämän takia vähintäänkin kummallisia, mutta vain seksikohtaus Leonard Cohenin Hallelujahin tahtiin lähestyy mauttomuuden rajaa.

Tyylikästä, sanomaltaan jokseenkin yksinkertaistettua viihdettä, joka tarjoaa kuitenkin enemmän pohdittavaa kuin kaikki Fantastic Fourit, Hulkit ja Hämähäkkimiehet yhteensä. Mahdoton projekti osoittautui mahdolliseksi. Lopputulos on epätäydellinen, mutta näin valtavirtaelokuvaksi Watchmen ei tee liikaa kompromisseja. Realistisesti ajatellen parempaa lopputulosta ei olisi voinut toivoa, ei tässä maailmassa.

Mutta huvin vuoksi: millainen olisi ollut vaikkapa Lynchin Watchmen?