elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Näin Benjamin Buttonin uskomattoman elämän sen ensi-iltaviikonloppuna Yhdysvalloissa. Kun astuin ulos teatterista, päässäni pyöri vain yksi ajatus: ”wau, mikä elokuva”. En ollut nähnyt kuukausiin...

Näin Benjamin Buttonin uskomattoman elämän sen ensi-iltaviikonloppuna Yhdysvalloissa. Kun astuin ulos teatterista, päässäni pyöri vain yksi ajatus: ”wau, mikä elokuva”. En ollut nähnyt kuukausiin mitään niin syvästi vaikuttavaa, niin kaunista.

Minulla on ollut nyt hyvin aikaa arvioida uudelleen kokemustani ja David Fincherin uusinta teosta – varsinkin, kun sen vastaanotto on ollut Suomessakin hyvin ristiriitaista. Oleellisinta on, kuinka hyvin Benjamin Buttonin uskomaton elämä kestää ajan hammasta: onko voimakkaan ensireaktion aiheuttaminen sen ainoa vahvuus? Onnistuiko se vain hetkellisesti tyylikkyydellään huijaamaan minuakin? Tällöin se ei voi mitenkään täyttää todellisen elokuvataiteen vaatimuksia.

Ensimmäiseksi voin nyt tunnustaa ne elokuvan puutteet, joille olin sokea teatterissa ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Kyllä, se on muutamaan otteeseen häikäilemättömän ylitsepursuavan sentimentaalinen viestin vasaroimiseksi perille. Musiikki, kuvat ja näyttelijäsuoritukset on rakennettu toimiviksi havaittujen kaavojen mukaisesti luomaan katsojissa juuri haluttuja reaktioita, eikä jonnekin taustalle hukutetun juonen senhetkinen dramaattisuus ole oleellista. Tunteiden pitäisi syntyä tilanteesta, ei sen ympärille rakennetuista tehokeinoista. Tämä on halpaa manipulaatiota Spielbergin ja Darabontin hengessä, enkä uskonut Fincherin vajoavan edes hetkittäisesti sille tasolle.

Toinen usein kuultava kritiikki koskee juonen hämmentävää samankaltaisuutta Forrest Gumpiin. Vaikka pinnan alla kyse on aivan eri elokuvasta, jolla on eri arvot ja eri tavoitteet, tarinakaaren samankaltaisuus on kiistämätöntä, eikä tästä voi syyttää kuin käsikirjoittaja Eric Rothin varman päälle pelaamista – tai suoranaista rohkeuden puutetta ja kaavoihin kangistumista.

Kirjoittamisprosessin aikana hän on myös hukannut F. Scott Fitzgeraldin alkuperäisen novellin idean tyystin. Benjaminin (Brad Pitt) eriskummallinen tila, vanhana syntyminen ja nuoreneminen, ei oikeastaan vaikuta hänen elämässään mihinkään muuhun kuin ihmisiin, joita hän tapaa. Voitte elokuvan nähtyänne pohtia, oliko suurin osa sen tapahtumista sittenkään seurausta sen kantavasta ideasta. Alkuperäisteos ei ehkä ollut muuta kuin ajatusleikki tästä eriskummallisesta tilanteesta, mutta monia sen ideoista olisi silti voitu hyödyntää. Nyt ero tavalliseen ihmiseen syntyy oikeastaan vain miehen ulkonäöstä.

Näistä perin hollywoodilaisista miinuspuolista huolimatta en kykene kuin nostamaan hattua lopputulokselle. Fincher ja Roth ovat ajoittaisesta laskelmoinnistaan huolimatta tehneet jotakin helposti lähestyttävää, mutta vaikeasti unohdettavaa. Kaiken taustalla on tarpeeksi älykäs pohdinta elämästä, joka eletään puhtaasti ympäröivien kuolemien, pienien ja suurien, kautta. Ihmiset tulevat ja menevät eri suuntiin ja rakkaus on vain kohtaamista keskivälissä. Se on sidottu tässä poikkeavaan tilanteeseen, mutta kuka tahansa voi tuntea sen omakseen – jos vain avaa sydämensä ja mielensä.

Tämän syventämiseksi käytetään oivia narratiivisia metodeja: Buttonin päiväkirjaa valotetaan samaan aikaan Daisyn (Cate Blanchett) muisteluiden kanssa, joten periaatteessa molemmat kertovat tarinaansa samanaikaisesti. Tarjolla on kaksi näkökulmaa, eikä aina tarinaa seuratessa voi olla varma, kumpi on äänessä. Sitä ei välttämättä huomaa ensimmäisellä katselukerralla, mutta on oleellista, että historia on subjektiivista. Se on aina.

Tärkeimpänä näyttämönä on New Orleans, johon Button aina palaa. Sen yössä on suurta salaperäisyyttä. Kaupunki, joka on aina ollut jotenkin sidottu yliluonnollisuuteen, saattaa olla aiheuttanut myös Buttonin tilan. Syvän etelän voodoo-juuret tarinassa kuolemasta, sen hyväksymisestä, jopa ymmärtämisestä? Parempaa paikkaa ei olisi voitu valita.

Vajaa kolme tuntia kantaa näin hyvin kuitenkin pääasiassa näyttelijöiden ansiosta. Vaikka Benjamin Buttonin hahmosta löytyykin samankaltaisuuksia Forrest Gumpiin, Pitt on aivan erilaisen haasteen edessä kuin Tom Hanks: Gump oli hahmo, joka vaelsi lähihistorian halki muuttaen sitä, mutta tyystin tietämättömänä sen suurista rattaista. Button on täydellinen vastakohta, läpikulkija, joka ei vaikuta maailmaansa ollenkaan, mutta näkee sen (ja tarinan) mekaniikan. Hanksin tarvitsi vain olla hölmö, eikä se ole hänelle haaste – Pittin täytyy esittää useampaa kerrosta samanaikaisesti. Hän ymmärtää tämän ja onnistuu tarpeeksi hyvin. Blanchett elämää suuremman rakkaustarinan toisena osapuolena on se lahjakkaampi näyttelijä, eikä hänelle periaatteessa vain kahdella tasolla toimivan hahmon esittäminen tuota mitään vaikeuksia. Myös sivuroolit on täytetty näyttelijöillä, joiden työskentelyä on ilo seurata. Vain (yleensä erinomainen) Julia Ormondilla on niin stereotyyppinen hahmo, ettei hänelle jää juuri liikkumatilaa.

Audiovisuaalisesti BB on tietysti laatutyötä. Varsinkin öinen hyökkäys merellä tuntuu korvissa ja ruumiissa, mutta toimintakohtauksilla tässä ei ole väliä: pikemminkin kaduilla ja sisätiloilla, jotka kaikki on rakennettu jonkin tietyn tunteen vahvistamiseksi. Fincherin maailmassa on edelleen hänen kädenjälkensä vahvasti läsnä, niin New Orleansissa kuin hyytävässä Moskovan talvessa. Seesteiset kuvat auringonlaskuista tuntuvat kyllä kaikessa komeudessaankin hänelle vierailta.

Kehyskertomuksen sijoittaminen hurrikaani Katrinan aikaan on toimivampi ratkaisu kuin monet tajuavat. Sosiaalisen kommentaarin painottaminen jätetään onneksi hyvin kauas taka-alalle ja myrsky heijastaa hyvin elokuvan yleistä teemaa: se on symbolina maagiselle maailmalle, joka on tuhoutumassa – ajalle, joka on saavuttanut loppunsa.

Kaikki palaa kuitenkin alkukysymykseen: onko Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä tuomittu päähenkilönsä tapaan ohikulkijaksi, hetken oikuksi ja nopeasti himmeneväksi saduksi? Jääkö tämä elämään? Ei jää, sellaisena kuin se olisi voinut, mutta siitä on silti mahdollista oppia jotain tärkeää – ei järjen, vaan puhtaasti tunteiden kautta. Silloin se ei ole epäonnistuminen. Fincher kulkee helpompia reittejä kuin yleensä, mutta jos lopputuloksen todella haluaa ymmärtää joksikin muuksi kuin käänteiseksi Forrest Gumpiksi, se paljastuu niin paljon osiensa summaa suuremmaksi: aidoksi rakkaustarinaksi, joka vaikuttaa katsojaansa.

Powered by WP Review

Toni Saarinen

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.