Beck -Heikoin lenkki

Todella pitkän Beck-jatkumon kolmannen tuotantokauden kuudes elokuva, Beck -Heikoin lenkki (Den svaga länken), on jopa Beck-standardein katseltuna todella synkkä ja alakuloinen elokuva. Se ei ole omalla tavallaan mikään ihme, sillä viime episodin (Japanilainen maalaus) murhat ja väärennetyn taiteen alamaailma vääristi Beck-maailman kuvaa liiankin sekavaksi, jota Kjell Sundvall ei kyennyt täysin hallitsemaan. Niinpä ohjausvuoroon astui jälleen kerran Harald Hamrell, jonka käsissä Heikoimmasta lenkistä tuli yksi melankolisimmista Beck-elokuvista, mitä olen kuunaan päivänä nähnyt. Heikoin lenkki menee jopa niin pitkälle, että elokuva tuntuu katsojalleen miltei henkilökohtaiselta, sillä pää- ja sivuhenkilöiden tunteet, ahdistus ja ajatukset näytetään niin synkkänä, ettei kevyille hetkille jää elokuvassa juuri ollenkaan tilaa.

Beck -Heikoin lenkki kertoo lyhyesti selitettynä jälleen uuden murhamysteerin ruotsalaisesta lintukodosta ja tarkemmin sanottuna Tukholmasta. Tällä kertaa Beck jahtaa ryhmänsä kanssa sarjaraiskaajaa, joka on myös syyllistynyt murhaan. Seurauksena on paljon vesisadetta, masentuneisuutta ja synkkyyttä. Ja minä kun luulin tämän olevan suomalaisten etuoikeus… Joka tapauksessa Peter Haber ottaa jälleen kerran roolin haltuunsa tehden komisario Beckinä suhtalaisen normaalin ja totutun suorituksen. Kun Mikael Persbrandt ottaa yhä etäisyyttä tutuksi tulleeseen tyyliinsä Beckin tytärtä näyttelevän Rebecka Hemsen kanssa, on samalla Beck-jatkumon juonikuviot saaneet jälleen uuden käänteen. Beckille selviääkin, että tytär touhuaa jotain läheisen työkaverin kanssa, josta seuraa vielä lisäahdistusta niin katsojalle kuin elokuvan päähenkilöillekin. Aidosti ahdistuneen Beckin väkinäisyyttää huuhdottaisiin suomalaisessa elokuvassa viinan voimalla, mutta ruotsalaisessa versiossa ahdistus lopulta kakaistaan ulos.

Heikoin lenkki on yksi kyynisimmistä ja alakuloisimmista Beck-elokuvista, mitä on tehty. Sydäntä riipaisevia aiheita ja tapahtumia on toki aiemminkin Beck-elokuvissa nähty, mutta Hamrellin ohjaama Heikoin lenkki ei näytä ihmisistä juuri mitään hyvää. Kaikki hyvään taipuvakin ikään kuin niitataan katuun synkillä otteilla, murhatun tytön vanhempien synkistelyllä ja raastavalla pimeydellä, sekä sumulla, jonka aiheuttama apatia tuntuu kotisohvalla asti. Heikoin lenkki ei siis todellakaan ole mikään viihdepotti, tai edes parasta Beck-osaamista, vaan oikeastaan välttämätön synkistely ruotsalaisen lintukodon huonoimmista puolista, lohduttomuudesta ja siitä pimeästä raivosta, joka kumpuaa avuttomuuden tunteesta. Kaikki syyttävät jotakuta, mutta anteeksiannolle ei juuri tässä elokuvassa jää tilaa… Sellainen on katsojankin fiilis tämän elokuvan jälkeen.