W.

Oliver Stonen parhaat päivät elokuvantekijänä ovat kaukana takanapäin. Kukapa ei muistaisi sellaisia mestariteoksia kuten Salvador, Platoon, Born on the 4th July, JFK, ja Natural Born Killers sekä jollain tasolla haikailisi niiden perään? Tuntuu siltä, että Stonen valtava Nixon-mammutti vei miehestä kaiken kriittisen energian sekä tarpeen sanoa sanottavansa. Nykyään Stone kertoo huomattavan paljon perinteisempiä tarinoita ja paljon hellemmällä otteella.

Stonelta on mahtunut tälle vuosituhannelle vain yksi merkittävä elokuva, vuonna 2003 valmistunut Fidel Castro -dokumentaari Comandante. Aleksanteri kuulosti paperilta todella hyvältä eikä elokuvanakaan täysin toivoton ole, mutta kuitenkin todella kaukana siitä mitä Oliver Stonelta on totuttu näkemään. Sitten tuli World Trade Center, jolla ohjaajamestari olisi voinut kohauttaa koko maailmaa todella suuresti tekemällä “vanhoja” mestariteoksiaan mukailevan poliittisen salaliittojännärin. Vaikka kaikki sitä toivoivat niin toisin kävi. Yleisö sai nähdäkseen vain vanhentuneen Nicholas Cagen pönttöilemässä kuuluisan betonimurskan keskellä vailla mitään kunnollista tai kiinnostavaa tekemistä. Pelkkää patrioottista höpöhöpöä.

WTC-flopin jälkeen Stonen verraten nopeasti valmistama George W. Bush biografia ei tunnu hyvältä idealta. Kun Stone ei saa niinkin herkullisesta aiheesta kuin WTC mitään kunnollista aikaiseksi niin mitäpä voisi saada aikaan maailmanhistorian suurimmaksi rikolliseksi haukutusta Yhdysvaltain presidentistä George W. Bushista?

Vastaus. Kaikkia odotuksia vastaan ei lainkaan hassumman elokuvan vaikka ei edelleenkään ylletä kahden vuosikymmenen takaisten teosten tasolle.

Näppärän lyhyesti nimetty W. kertoo Yhdystaltain edellisen presidentin George W. Bushin (Josh Brolin) elämäntarinan college-ajoista presidenttikautensa loppupuolelle. Ei sovi kuvitella, että Stone olisi tehnyt elokuvansa iänikuiseksi Michael Moore-tyyliseksi Bush-kritiikiksi. Ehkä mielummin päinvastoin, piristävästi Bushin omalta puolelta kertoen mikä mies kyseessä on ja miksi hän teki niitä päätöksiä mitä teki.

Elokuvan keston ajalle ripoteltu ajassa eteen ja taakse pomppiminen rakentuu niin, että miehen historia hulttiopojasta presidentiksi kerrotaan limittäin presidenttikautena tehtyjen Irak-päätösten kanssa. Tähän päätökseen vaikuttaa luonnollisena osana Bushin isän, Yhdysvaltain entisen presidentin George H.W Bushin (James Cromwell) taistelu samojen kysymysten parissa.

Ehdottomasti parasta W.ssä on se, ettei siinä käydä niinkään Bushia vastaan, vaan kerrotaan (ei välttämättä aina niin hienovaraisesti) miksi mies on sellainen kun on. Pitkän linjan hienostosuku, jonka aiheuttamat paineet ja menestymisen pakko ajavat nuoren Bushin erinäisten epämukavien ammattien kautta siihen hommaan mihin hän on omasta mielstään syntynyt. Bushin tekemät päätökset eivät ole hänen mielestään vääriä vaikka ne julkisissa mielipiteiden vaihtelussa ovat siihen suuntaan vakavasti kallistununeet. Pitää muistaa, että päätöksiä edesauttavat erinäinen kirjo vaikutusvaltaisia päätöksentekijöitä kuten Dick Cheney (Richard Dreyfuss), Kenraali Colin Powell (Jeffery Wright), Condoleezza Rice (Thandie Newton) ja Bushin oma henkilökohtainen neuvonantaja Karl Rove (Toby Jones). Miesten yhteinen väittelykohtaus siitä pitäisikö Lähi-Itään hyökätä ja mistä syystä, kuuluu elokuvan kohokohtiin ja ansaitsee täydet pisteet.

Josh Brolin hoitaa nimikkoroolin komeasti olemalla kuin samasta puusta veistetty oikean Bushin kanssa. Mies on liikkeiltään ja olemukseltaan ilmiselvä George Bush, jota on hauska seurata, sillä tietyt piirteet ja eleet korostuvat hienosti Brolinin suorituksessa. Harvemman presidentin kuvittelisi kuitenkaan puhuvan ruoka suussa.

Muista rooleista löytyy paljon kaikenlaista. Pääasiallisesti kaikki rooleihinsa valitut ihmiset ovat huomattavan paljon samannäköisiä kuin esikuvansa ja toimivat rooleissaan hienosti. Jopa kaikkein pienempiin nimiin on saatu suuria nimiä, joka ei missään nimessä huononna elokuvaa. Etenkin isä Bushia näyttelevä James Cromwell tekee vaikuttavaa työtä omasta mielestään epäonnistuneena presidenttinä. Täysin toista ääripäätä edustaa Thandie Newtonin perin omituisesti esittämä Condoleezza Rice. Ulkonäöllisesti voivat Newton ja Rice kohdata, mutta Newtonin tapa esittää häntä ja Stonen tapa ohjata häntä eivät kertakaikkiaan osu yhteen oikean elämän kanssa. Newtonin kulmien rypistely ja omituinen höliseminen vaivaannuttavat ikävästi.

Elokuva näyttää verraten hyvältä vaikka Phedon Papamichaelin kuvaus tuntuu välillä olevan liian hektistä ja epämääräistä. Klassisempi kuvakerronta olisi toiminut lopputuloksessa paremmin. Muuten teknisestä osapuolesta on huono antaa risuja taikka ruusuja.

W. on elokuva, jota voin rehellisesti kutsua hyväksi, mutta erinomaiseen olisi vielä hieman matkaa. Parasta tässä kaikessa on se, ettei elokuva ole sitä miljoonaan kertaan kuultua kritiikkiä ja mustamaalaamista vaan pikemminkin onnistunut biografia miehestä, joka kuitenkin periaatteessa johti koko maailmaa viimeiset kahdeksan vuotta. Olen sitä mieltä, että tämä on tarpeellinen elokuva vaikkei mikään merkittävä sellainen.