elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Vuonna 1998 alkanut (elokuvasta Lock, Stock and Two Smoking Barrels) kymmenen vuoden sykli on nyt toivottavasti löytänyt päätöksensä vuonna 2008 valmistuneen RocknRollan myötä. Tällä...

Vuonna 1998 alkanut (elokuvasta Lock, Stock and Two Smoking Barrels) kymmenen vuoden sykli on nyt toivottavasti löytänyt päätöksensä vuonna 2008 valmistuneen RocknRollan myötä. Tällä tarkoitan sitä, että Guy Ritchien samankaltaiset elokuvat ovat tulleet päätöspisteeseensä lukuisien toistojen myötä ja englantilaista ronskia perushuumoria ja nokkelaa sanailua ollaan nähty Ritchien huumorielementtejä sisältävissä rikoselokuvissa jo aivan tarpeeksi. Ei RocknRolla ole silti mikään huono elokuva: itse asiassa se on aivan tarpeeksi perusviihdyttävä kevyt kukkoilu, joka vetää viihteenä vertoja lähes mille tahansa amerikkalaiselle vastineelleen. Alamäki on silti valitettavasti nähtävissä: samankaltaiset, aikaisempia elokuvia toistavat, hahmot kansoittavat RocknRollan, eikä Ritchie osaa tarjota mitään uutta tilalle. Se alkaa pikku hiljaa nyppimään Lock, Stock and Two Smoking Barrelsin, Snatchin ja Revolverin jälkeen.

Tosiasia kuitenkin on se, että Ritchie ei ole näiden kymmenen vuoden aikana luonut mitenkään nahkaansa ja miehen elokuvat sisältävät varsin yksiselitteisen ja miehisen kuvan rikosmaailmasta, jossa naisilla ei ole muuta paikkaa kuin auton koristeena tai baarissa vähissä vaatteissa. Sovinistisen otteen lisäksi Ritchie hallitsee nokkelan dialogin ja henkilöhahmojen välisen kemian säilyttämisen tehden samalla kaikista hahmoistaan hyvin yksiulotteisia. Syynä tähän on erityisesti Ritchien elokuvissa oleva valtava cast, joista lähes jokaiselle pitää antaa runsaasti aikaa. Ruutuajan jakaminen kuitenkin hajottaa tarinankerronnan varsin moderniksi, mutta silti niin häiritseväksi, sirpalemaisuudeksi, jossa hypitään vauhdikkaasti kohtauksista toiseen. Toisaalta roolihahmojen loistava dialogi, nokkela musta huumori, sekä päähenkilöiden karismaattisuus pelastaa niin paljon, ettei elokuvan tarinankerronnasta tule kovinkaan paha olo. Juuri näin käy -taas- myös RocknRollassa.

On myös varsin erikoista nähdä, kuinka Ritchie kierrättää hyväksi koettuja hahmojaan elokuvasta toiseen. Lock, Stock and Two Smoking Barrelsissa nähty "Hatchet" Harry Lonsdale (P.H. Moriarty), Snatchin Brick Top (Alan Ford) ja RocknRollan Lenny Cole (Tom Wilkinson) ovat hyvin samankaltaisia hahmoja. Itse asiassa näiden kolmen hahmon välillä ei ole käytännössä minkäänlaisia eroja ja he kaikki ovatkin samankaltaisia rikollispomoja, joiden kivisydän ja ulkoinen olemus on puhdasta synkkää rautaa. Muutenkin koko Ritchien hahmojen kirjoa vaivaavat kukkomainen ja häpeilemätön käytös, joka sisältää väistämättömiä elementtejä esimerkiksi homobaarissa tapahtuvan tanssin muodossa.

Kuten aikaisemmissakin Ritchien elokuvissa, myös RocknRollan juoni on peruselementeiltään hyvin samankaltainen. Rikolliset ja sympaattiset (joihin katsoja voi jotenkin samaistua) "hyvikset" ovat velkaa elokuvan "pääpahikselle", joka aiheuttaa sitten sekaannusten vyöryn, jossa asiat menevät enemmän tai vähemmän ristiin kun venäläisetkin sotkeutuvat mukaan. Kuulostaako tutulta? Muuten sitten häröilläänkin päämääräämättömästi, mutta silti varsin suoraviivaisesti, pitkin Lontoon katuja ja ihmetellään, kun kaikkea väkivaltaista tapahtuu miltei siten, että puhtainkin väkivalta heitetään miltei ranttaliksi. Tähän hassutteluun astuu mm. Gerard Butler, jonka rooli yhtenä elokuvan keskushahmona on aivan liian yksiulotteinen otettavaksi vakavasti. Samaan syssyyn jää äärimmäisen karismaattinen Mark Strong, sekä Thandie Newton, jonka roolia elokuvassa voidaan jo miltei kyseenalaistaa. Isoimman shown nappaa tälläkin kertaa (jos vertaa edellisiin Ritchien elokuviin) jyrkkäsanaista rikollispomoa näyttelevä Tom Wilkinson, joka hoitaa roolinsa läpi kunniakkaasti valtavalla karismallaan.

RocknRolla on Ritchien elokuvaksi ihan kelpo teos. Se on jonkin verran yksioikoisempi tapaus kuin vuonna 2005 ilmestynyt sekavanoloinen Revolver ja samalla hitusen verran tunnelmaltaan laimeampi kuin esimerkiksi loistava Snatch. Toki RocknRolla tarjoaa katsojalleen muutaman varsin maukkaankin hetken, mutta omassa lajityypissään elokuva nousee korkeintaan hieman keskitasoa ylemmäs. RocknRollan riippakivet, aikaisemmat elokuvat ja niiden toistaminen, rasittaakin muuten kelvollista viihdepakettia, josta syvällisempiä ajatuksia saa hakemalla hakea. Tuloksena on perususkottava, sekä "britti-viihdyttävä" elokuva, jonka voi kertaallen katsomisen jälkeen sivuttaa yhdellä olan kohautuksella. Senpä takia ainakin minä toivon, että Ritchie keksisi seuraavaan elokuvaan jotain uutta ja raikasta, eikä aina tätä samaa sovinistista ja kukkoilevaa otetta, jota on kyllä nyt jaettu vuosien mittaan oikein olan takaa.

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.