Ystävät hämärän jälkeen

Oskar (Kåre Hedebrant) tuijottaa ilta toisensa jälkeen huoneensa ikkunasta laihaa vartaloaan, pitää makaaberia lehtileikekirjaa ja haaveilee kostosta puukko kädessä. ”Kilju kuin sika!” hän toistaa. Koulussa Conny (Patrik Rydmark) jengeineen saa pojan viettämään välitunnit piilossa WC:ssä, eikä kukaan tunnu käsittävän tilanteen vakavuutta. Eivät varsinkaan Oskarin eronneet vanhemmat, jotka molemmat omalla tavallaan tuottavat hänelle pettymyksen kerta toisensa jälkeen.

Ja sitten viereiseen rappuun, Oskarin seinänaapuriksi, muuttaa vanha, hiljainen mies nuoren tyttärensä (Lina Leandersson) kanssa. Mutta kuka tuo tyttö, Eli, on? Ainakin hän on kovin kalpea, viihtyy ulkosalla vain yöllä ja karttaa kutsumattomana saapumista taloihin. Sitten alkavat veriset murhat. Oskarin elämä muuttuu pysyvästi samalla, kun ruotsalaislähiössä pääsee helvetti irti.

Tomas Alfredsonin ohjaama Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in) iskee pahaa-aavistamattomaan uhriinsa kuin puuvaarna suoraan vampyyrin sydämeen. On lohduttavaa, että kun pian, Twilight-elokuvasarjan suosion vanavedessä, kaikennäköistä ja -makuista verenimijähuttua tullaan syytämään ulos jumalattomissa määrin, on olemassa yksi kiintopiste, jonka pariin on helppo palata. Ja muistaa, kuinka kiehtova tämä kauhuelokuvien alalaji voi parhaimmillaan olla.

Heti ensin iskee ympäristön valinta. 1980-luvun äärimmäisen ankea Tukholman esikaupunkialueen betonihelvetti on niin kaukana goottilaisesta Transilvaniasta tai Ricen romanttisesta Pariisista kuin vain mahdollista. Tämä valinta tekee kaikesta inhimillisempää, uskottavampaa, monella tapaa pelottavampaa. Suurin osa kauhuelokuvien tapahtumapaikoista on valmiiksi irrallaan todellisuudesta, toimien omilla säännöillään, vaan ei nyt: Oskarin kaupunki on osa meidän maailmaamme, johon kauhuelokuvien maailma tunkeutuu.

Lukuisat sivujuonet elokuvasta kannattaa tässä jättää mainitsematta, mutta näkyvimmin Ystävät hämärän jälkeen käsittelee koston ja väkivallan hyväksyttävyyden tematiikkaa, tunteiden kadottamista ja vieraantuneisuutta, jota moni henkilöistä kokee eri tavoin. Oskar ja Eli lähentyvät, koska he ovat molemmat rikkinäisiä, mutta lopulta he ovat kuitenkin toistensa vastakohtia: toinen heikkoutensa, toinen hallitsemattoman petomaisuutensa vanki. Ja koska vampyyritarinat ovat aina myös tarinoita seksuaalisuudesta, sekin löytyy täältä, esiteinin orastavana rakkautena ja ruumiin hyväksymisenä. Katsokaapa vaikka, kuinka monessa kohdassa eri ruumiinosille annetaan merkityksiä.

Erinomaisesti kirjoitetussa tarinassa pelko on jatkuvasti läsnä, juuri näkökentän rajamailla, välillä kovin hyytävänä, mutta tämä elementti unohtuu, eikä kukaan edes halua kirkua, kun pääpaino on hahmoilla, heidän edesottamuksillaan ja kehityksellään. Ystävät hämärän jälkeen on selkeästi enemmän draama- kuin kauhuelokuva.

Matkan varrella katsoja saadaan monta kertaa kuvittelemaan, että tarina siirtyy pian jollekin ennalta-arvattavalle radalle. Jokainen käänne on kuitenkin huomattavasti kypsempi ja jälkikäteen pohdittuna kiinnostavampi, eikä kliseisiin sorruta. Loppuratkaisun voi arvata, mutta se ei vie siltä minkäänlaista tehoa pois: viimeiset viisitoista minuuttia ovat intensiivistä ja armotonta menoa.

En ole lukenut kirjaa, johon elokuva perustuu, mutta käsittääkseni se pohjustaa huomattavasti enemmän henkilöiden taustatarinoita. Ratkaisu, johon kirjailija, John Ajvide Lindqvist, on itse elokuvakäsikirjoitusta tehdessään päätynyt, on oikea: kertovasta ilmaisusta on siirrytty harvinaisen vaivattomasti näyttävään, eikä mitään tunnu puuttuvan (tämän pitäisi olla oletusarvoista kaikissa elokuvakäännöksissä, vaan eipä ole). Ja kun sanon näyttävään, tarkoitan sitä myös toisessa merkityksessä: Ystävät hämärän jälkeen on hyvin mahdollisesti visuaalisesti tyylikkäin elokuva, jonka olen nähnyt vuosiin. Tämä visuaalisuus ei tietenkään tarkoita erikoistehostepaukutusta, vaan ajatuksella ja huolellisesti rakennettuja tehokkaita kohtauksia, joiden taustalla tarpeeksi huomaamaton soundtrack entisestään vahvistaa tunnelmaa. Muutamat näistä kohtauksista jäävät varmasti elämään elokuvamuistiisi. Ikiajoiksi.

Huonoja näyttelijöitä tästä ei löydy, mutta Hedebrant ja Leandersson ovat ne, joilla on väliä. Tällä työllä ainakin Leanderssonilla on kirkas tulevaisuus edessään, täydellisenä vastakohtana kaikenmaailman Fanningeille, joiden suosio lepää pelkässä ällösöpöydessä. Leandersson on hirviö, joka ei muuksi voi muuttua, mutta josta silti haluaa välittää. Hedebrantkaan ei ole huono, hänen roolinsa ei vain vaadi samalla tavalla monitasoista näyttelyä. Mutta kohtaus, jossa hän ensimmäisen kerran halaa tyttöä, on tärkeä ja näytelty nappiin.

Mikä rokottaa puolikkaan tähden loppuarvosanasta? Ehkä se, että muuten onnistunut hahmosuunnittelu on vähän pettänyt Connyn ja hänen veljensä kohdalla. Heidät kuvataan tympeän mustavalkoisesti ilman juuri mitään positiivisia ominaisuuksia. Puolueettomampi lähestymistapa olisi saanut katsojan pohtimaan Oskarin vihan oikeutusta vielä enemmän.

Mutta helpompi on vampyyrin ylittää virtaava vesi kuin arvostelijan keksiä valitettavaa näin loppuun asti mietitystä kokonaisuudesta. Tämä elokuva pääsee lupaa pyytämättäkin sisään, päähäsi ja sydämeesi.