Mamma Mia!

Mamma Mia! siellä ja Mamma Mia! täällä. Koko syksyn markkinakoneisto on luukuttanut tuutin täydeltä asiaa siitä, että Mamma Mia! on kaikkien aikojen menestynein musikaali. Superlatiiveja on suorastaan sadellut vähän sieltä ja täältä ja tavallista katsoja-parkaa on miltei syyllistetty siitä, ettei tämä ole vielä nähnyt elokuvaa, ostanut ihanaa soundtrackia tai käynyt katsomassa Mamma Mia!:n menestyksen synnyttämää näytelmää. Itse henkilökohtaisesti olin pyrkinyt välttelemään koko touhua, mutta kotona istuvan hallituksen vaatimuksesta elokuva oli lopulta vuokrattava. Lopputuloksena oli pettymys, sillä Abban hittien pohjalta tehty musikaali on vaisu, halju ja kerrassaan mitäänsanomaton verrattaessa elokuvaa esimerkiksi Grease-, Sound of Music tai vaikkapa Cabaret-elokuvaan.

Kyllähän toki Phyllida Lloydin elokuvassa musiikki on kunnossa, sillä kaikki vähääkään tunnetut Abban hitit luukutetaan katsojan korville melkoisella tenholla. Ikävä kyllä, elokuva toimisi jopa paremmin, mikäli katsoja vain sulkisi silmät ja kuuntelisi tunnettujen näyttelijöiden laulusuorituksia, jotka vaihtelevat hurmaavasta esiintymisestä jonnekin karaoke-baarin känniseen esitykseen. Myös näyttelijät ovat ainakin paperilla kunnossa, sillä harvapa ensimmäistä koko illan elokuvaa ohjaava saa ohjattavakseen Meryl Streepin, Pierce Brosnanin, Colin Firthin ja Stellan Skarsgårdin samaan aikaan. Tuloksena on onnistumisen sijasta juuri ja juuri hallittu kaaos, joka saa katsojassa aikaan lähinnä tylsistymisen.

Katsokaas kun Mamma Mia!:sta puuttuu tunne. Lauluihin kyllä lähdetään rinta rottingilla, mutta muuten näytteleminen tuntuu kuin Nokian kesäteatterin esitykseltä. Ei siinä, etteikö kesäteattereissa olisi jotain hyvääkin, mutta tällä kertaa useat tunnetut näyttelijät rutistetaan paperinyrkkiin ja viskataan pois. Toisaalta Streep sentään vähän yrittää, mutta tunnettu mieskolmikko on suorastaan täysin hukassa. Skarsgård sentään väläyttelee pari kertaa, mutta Brosnan kulkee kädet taskuissa ympäri saarta ja Firth… Niin, en kyllä oikeastaan edes ymmärrä miehen funktiota tässä elokuvassa. Muutenkin elokuvan tarinankulku tuntuu väkisin väännetyltä, kun kaikkien tapahtumien täytyy tietenkin sopia laulujen teemaan: eihän siitä muuten mitään tulisi… Eikä edes tule, sillä mikäli haluaa kuulla elokuvan ainoaa hyvää puolta (eli Abban lauluja), niin kannattanee ostaa Abban kokoelma-albumi. Elokuvan voi huoletta jättää hyllyyn pölyttymään, sillä moista väkinäistä yrittämistä en ole musikaaleissa nähnyt sitten kehnohkon Chicagon.