Pohjanmaa

"Pohjanmaalla kaikki viisaus on vanhoos naisis, mutta miehiis… Kyl niis on hulluus."

Pekka Parikka oli hieno suomalainen ohjaaja, jonka pääteoksina voidaan pitää Antti Tuurin romaaneista ohjattuja Talvisotaa ja Pohjanmaata. Siihen Parikan työt sitten miltei jäivätkin ja vaikka miestä kosiskeltiin aina Hollywoodia myöten (Talvisodan menestyksen jälkeen), niin mies tuntui kulkevan omia polkujaan tehden loppujen lopuksi hyvin lyhyen uran. Televisio-ohjelmista suoraan suomalaisten sydämiin iskostunut esikoisteos Pohjanmaa on silti valtavan hieno elokuva. Niin hieno, että se on minun mielestäni yksi parhaimmista suomalaisista elokuvista ikinä. Ei Pohjanmaa välttämättä Talvisotaa voita, mutta kyllä pohjalaisessa hulluudessa viehättää miltei se sama tuntemus, joka ajoi 11 vuotta myöhemmin Aleksi Mäkelän Häjyt menestykseen.

Sinänsä Pohjanmaa ei ole mikään erikoinen suomalainen elokuva, sillä se kertoo tarinaa viinasta, verisiteistä ja miksei samalla rakkaudestakin. Pohjimmiltaan Parikan elokuva onkin draama, jota on höystetty sellaisella huumorilla, joka istuu kotimaisen katselijan silmiin. Ja mikseipä ei uppoisi, sillä elokuvan näyttelijät ovat kertakaikkiaan aivan hurjassa vedossa. Parikka on onnistunut keräämään elokuvaansa aikansa tähtikaartin, jossa monet karismaattiset näyttelijät pistävät parastaan aina Esko Salmisesta nuoreen Taneli Mäkelään ja Vesa Vierikkoon saakka. Kun tätä kokonaisuutta vielä täydentävät sellaiset nimet kuin Heikki Paavilainen, Esko Nikkari ja Vesa Mäkelä, niin kasassa on yksi suomalaisen elokuvan vahvimmista näyttelijäkaarteista.

Yksi Suomen kaikkien aikojen karismaattisimmista näyttelijöistä, todellinen sisun ilmentymä ja Pertti Perusjätkien näyttelijä, Esko Salminen, on Pohjanmaassa aivan mielettömässä iskussa. Maksimaalinen, yrityksen ongelmista johtuva, vitutus kulminoituu katkeruuteen ja pulloon, josta tosimies ottaa lohdutusta oikein kunnolla. Tuloksena on hikeä, kyyneliä, räyhäämistä, ryyppäämistä ja tragedia. Salmisen hahmossa -kuten aina- on nähtävissä sama teema, jossa perusrehti jätkä vetää överiksi. Kun samaan veljessyssyyn laitetaan kokenut konkari Kalevi Kahra, sekä edesmennyt Esko Nikkari että Vesa Mäkelä, niin siinä jää Taneli Mäkelänkin hieman sivustakatsojaksi tarkoitettu hahmo kakkoseksi. Taitavien näyttelijöiden tuella Parikka onkin saanut Tuurin kirjasta paljon irti: tunnelma ei hiivu missään vaiheessa, vaan sekä sanallinen, että tarinallinen anti kulkee eteenpäin kuin viinapullo.

Vaikka Parikan elokuvassa ei ole teknisesti mitään kehuttavaa tai sinänsä mitään ihmeellistä, niin tarina ja tunnelma korvaavat paljon. Ihmeellistä kyllä, yli kaksituntinen elokuva menee kotisohvalla kuin siivillä ja Hakalan suvun tarpomista olisi kernaasti jaksanut pitempäänkin seurata. Ja mikäpä siinä seuratessa, kun suomalainen näyttelijäkaarti nostaa tunnelmaa pirtissä kattoon pohjalaisittain. Tuloksena on paljon räyhäämistä, naisväen päivittelyä ja pyörittelyä, sekä tietenkin puukkohippaa. Kaikki huipentuu ja kulminoituu Nikkarin humalaiseen luimisteluun, sekä Salmisen energiseen Amok-juoksuun, jonka vertaista riehumista en ole suomalaisessa elokuvassa sen koommin nähnyt. Toisin sanoen Pohjanmaa tarjoilee miltei kaikki suomalaiset perisynnit, mutta niihin ei suhtauduta samanlaisella vakavuudella kuin esimerkiksi Pahassa maassa, jossa kaikki meni miltei viimeistä piirtoa myöten pieleen. Pohjanmaa sentään osoittaa, että hulluudesta huolimatta taustalla piilee myös aito välittäminen ja järki. Ehkä.