Chrysalis

Ranska, tuo patongin purijoiden luvattu maa, tuottaa aina aika-ajoin suorastaan loistavia jännityselokuvia ja miksi ei tuottaisi, sillä onhan maa yksi Euroopan tuotteliampia valtioita elokuvan saralla. Toki maan elokuvallisesta tuotannosta vain osa eksyy rajojen ulkopuolelle ja vielä pienempi osa siitä päätyy tänne kylmään pohjolaan. Tosin viimevuosina myös Suomessa ollaan ymmärretty ottaa enemmän ranskalaisia elokuvia julkaistavaksi ja sehän ei ole ollenkaan huono asia. Tunnetuimpina näistä ovat ehkäpä Jean Renon tähdittämät poliisijännärit, kuten Purppuravirrat ja Sutten valtakunta. Nyt ohjaaja Julien Leclercq lähteekin kokeilemaan siipiään futuristisella poliisijännärillä Chrysaliksella, joka lupaa paljon, mutta ei ihan toimita perille asti.

Eletään vuotta 2025 ja Pariisissa rikollisuus on kasvanut niin paljon, että poliiseilta vaaditaan aina vain kovempia otteita. Albert Dupontelin näyttelemä Europolin komisario Hoffman on kuin Ranskan oma Jason Statham. Kaljuuntuva ja keski-ikäinen Hoffman näyttää ja kuulostaa juuri niin kovalta kuin tarve vaatii ja puhumisen hän jättää muille. Onkin suorastaan pelottavaa huomata, kuinka paljon Dupontel muistuttaa Stathamia niin ulkoisesti kuin roolillisesti. Dupontelin näyttelemä Hoffman on Europolin kovaluisimpia poliiseja, joka ampuu ensin ja kyselee jälkikäteen. Miehen otteet ovat kuulusteluissakin vähintäänkin arveluttavia, mutta kaikesta huolimatta hommat tulee hoidettua tavalla tai toisella. Hoffmannin kostonhimo saa kuitenkin ylivaltaa, mutta mitä muuta voisi odottaa, kun jahdattava mies tappoi hänen vaimonsa ja kaiken lisäksi uusia uhreja alkaa ilmestyä Pariisin kaduille.

Mutta jotta elokuva ei olisi pelkkää räimettä, on ohjaaja Lecrerq ottanut rinnalle elokuvan alussa näytetyn äidin ja tyttären tarinan. Alussa tapahtuneesta auto-onnettomuudesta selvinnyt tytär Manon on joutunut useisiin kauneusleikkauksiin ja äiti on sopivasti yksityissairaalan kirurgi, joten hyvillä suhteilla tytär on paikattu lähes alkuperäiseen kuntoon, mutta jotain kuitenkin kytee ilmassa. Tytär ei nimittäin muista mitään ennen onnettomuutta, ja muutenkin hän on alkanut epäilemään äitinsä motiiveja pitää häntä sairaalassa. Aina välissä näytetään väläyksiä laitteesta, jolla lääkärit yrittävät palauttaa tyttären muistia, mutta jokin tässä alkaa epäilyttämään katsojaa.

Hoffman saa tällävälin parikseen suhteilla ylösnousseen kuvankauniin Marie Beckerin (Marie Guillard), joka uutena kasvona on lähes järkyttynyt Hoffmanin tavasta hoitaa asioita. Lecrerq purkaa tarinaa välillä nerokkaan piinaavasti paljastaen pieniä asioita sieltä täältä, joiden avulla katsoja pääsee yhä syvemmälle tarinaan sisään. Siinä piilee myös elokuvan ansa. Visuaalisesti Chrysalis on upeaa katsottavaa, ja vaikka tarina vaikuttaa erittäin ovelalta, niin se tuntuu myös häiritsevän tutulta. Kostoa janoava poliisi, hämärä yksityinen sairaala ja yllättäviltä näyttävät juonenkäänteet eivät ole uusimpia keksintöjä elokuvien historiassa. Myös elokuvan tempo alkaa laskea uhkaavasti loppua kohden kun Manonin ja Hoffmanin tiet alkavat lähestyä toisiaan. Alussa nähty huima ammuskelukohtaus jää ainokaisekseen, ja tulevat rytinät tapahtuvat päähenkilön ja hänen nemesiksensä välillä, joissa on toki sellainen intensiteetti, että hiki meinaa tulla.

Chrysalis onkin elokuva, josta haluaisi kovasti pitää. Se on visuaalisesti loistavasti kuvattu tulevaisuuden visio lääketieteen ansoista, ja yhtiöiden vallasta eurooppalaisessa yhteiskunnassa. Se on myös tarina menetyksistä ja mahdollisuuksista. Vaikka tällaisia tiukkaanpakattuja jännäreitä tulee Ranskasta kiitettävän paljon, olisi tälle elokuvalle suonut paremman lopputuloksen. Loistavasti rakennettu tarina kaatuu omaan näppäryyteensä ja bensa yksinkertaisesti loppuu kesken. Ei tämä toki huono ole ja jos tämä olisi tehty Hollywoodissa, niin lopputulos olisi varmasti ollut vielä paljon paljon huonompi.