Tummien perhosten koti

Dome Karukoski vaikuttaa melko älykkäältä ohjaajalta. Hän saattaa hyvinkin jonain kauniina päivänä tehdä jotakin aidosti merkittävää. Sitä ennen joudumme valitettavasti tyytymään Tummien perhosten kodin kaltaisiin tyylikkäisiin, mutta tyhjiin paketteihin.

Tummien perhosten koti on itseasiassa saari, jolle laitoksia ja sijaiskoteja kierrellyt ja niistä jatkuvasti paennut Juhani (Niilo Syväoja) päätyy tiukan, mutta isällisen Harjulan (Tommi Korpela) poikakotiin. Juhania riivaavat menneisyyden demonit eivät aio päästää otteestaan, mutta ongelmia on vähän kaikilla – varsinkin, kun vanhakantaisen laitoksen valtiontuet ollaan lakkauttamassa. Harjula suunnittelee silkkisperhosten toukkien kasvattamisella tienaavansa tarpeeksi rahaa saaren toiminnan jatkamiseen. Mutta toukkien elämä on yhtä epävarmaa ja selviytyminen yhtä vaikeaa kuin niitä hoivaavien ihmisten.

Luvassa on taas keskiraskasta melankoliaa tyylillä, jonka vain suomalaiset osaavat, mutta valitettavasti tälläkään saralla elokuva ei yllä kärkipäähän, ei lähellekään. Suurin ongelma on se, että koska lähdemateriaali (Leena Landerin samanniminen kirja) on monilankainen ja vähän joka suuntaan levittäytyvä, elokuvakäsikirjoituksesta on tullut melkoinen sekasotku. Pyrkimys eeppisyyteen johtaa siihen, että rinnakkain kulkevia tarinoita on yhdelle elokuvalle aivan liikaa eikä yksikään niistä saa reilussa puolessatoista tunnissa ansaitsemaansa käsittelyä. Jo Juhanin traagisen lapsuuden puiminen saaren yhteisön kehyksissä olisi ollut tarpeeksi, mutta nyt mukana on vähän jotakin joka suunnasta: teinirakkautta, kevyttä kaveriseikkailua, Salmen (Eero Milonoff) noir-henkinen sivujuoni, yhteisön silkkiperhosprojekti, Harjulan perheen ongelmat… Kaikki jäävät jotenkin vajaiksi, samoin niissä esiintyvät sivuhenkilöt. Jonkun olisi pitänyt käyttää rohkeammin saksia tuotannon alkuvaiheessa.

Toinen puhtaasti narratiivinen hölmöys on se, että sattuman rooli tapahtumissa on suuri ja se ei oikein sovi. Jos elokuvan kantava teema on se, kuinka menneisyys muovaa hahmoja, on jotenkin kummallista, että monet ratkaisevat kohtaukset eivät ole seurausta mistään aiemmasta juonenkäänteestä, vaan pelkästään huonoa ajoitusta, kokonaan irrallaan tarinan syy- ja seuraussuhteesta.

Näyttelijät ovat sentään ensiluokkaisia, mikä pelastaa paljon ja pitää kiinnostusta yllä. Korpela vahvistaa kirjoissani asemaansa eräänä Suomen parhaista näyttelijöistä. Hän toimii vaivattomasti elokuvan emotionaalisena keskipisteenä, johon muut heijastavat omia hahmojaan. Toisaalta Pertti Sveholm on tervejärkisyyden trapetsilla horjuvana isänä loistava vastakohta Korpelan tyynelle ja pinnan alla humaanille kasvattajalle. Jopa Milonoff on pätevä ja tarpeen tullen uhkaava. Päähenkilö Syväoja vetää kylläkin ahdistuneen ja kaltoinkohdellun teinin roolin aika oppikirjamaisesti.

Ja visuaalisesti elokuva on hieno. Kameratyöskentely ei ole mitenkään omaperäistä, mutta jälki on hiottua ja takoo viestin perille joka tilanteessa. Tärkein elementti tässä on vesi, ja se vangitaan upeasti, olipa kyseessä sitten järven kuolemanmusta pinta tai taivaalta kyynelinä satavat vesipisarat. Eräässä avainkohtauksessa käytetty, lievästi sivuttaissuunnassa tärisevä kamera on melko ovela veto. Muuten täytyy ihmetellä kuitenkin sitä, kuinka mielikuvituksettomasti Karukoski hoitaa siirtymät: reilusti ylikäytetyt välähdykset menneisyyteen ja takaisin ovat tympeästi fade-efektejä hahmojen unissa ja muissa tuhanteen kertaan nähdyissä tilanteissa. Yksi kuitenkin loistaa: siinä saa vaikutelman, että lapsi-Juhani katsoo kotinsa ikkunasta ulos tulevaisuuteen, saaren dramaattisinta hetkeä. Tämä on erikoinen kohtaus, joka jää mieleen, eikä ole vain irtonainen idea.

Se on sellaista nokkeluutta, jota olisi kaivannut reilusti enemmän. Noh, ehkä ensi kerralla.