American Pie – Band Camp

Voihan vittu. Menestyskomedia American Pie:stä liikkeelle lähtenyt juna ei pysäytä kulkuaan millään tavalla, joka on nyt johtanut siihen, että American Pie-nimikkeen alla ollaan tehty jo peräti kuusi elokuvaa, jotka vetävät pian vertoja Poliisiopistojen hölmöydelle. Ja en todellakaan tarkota tätä missään positiivisessa mielessä. Vuoden välein ilmestyvät “American Piet” ovatkin suoraan videovuokraamon hyllylle menevää roskaa, eikä vuonna 2005 valmistunut elokuva, American Pie -Band Camp (American Pie Presents Band Camp), ole tässä asiassa mitenkään poikkeus. Steve Rashin (joka ei näemmä ole ikinä saanut urallaan mitään merkittävää aikaan) ohjaama elokuva onkin edellisten osien kopio, jossa katsojalle tarjollaan ehkä viisi minuuttia hyvää huumoria ja 90 minuuttia silkkaa -ja mitä puhtainta- paskaa.

Taustalla on tietenkin valtavia aikuistumisen ongelmia, jonka vuoksi heppiä tungetaan vaihteeksi voiteluöljyn siivittämänä oboeen ja tietenkin juodaan suurin piirtein ekaa kertaa rommia, sekä tietysti tirkistellään silikonintäyteisiä nuoria naisia. Musiikkileiri tuntuukin olevan varsin hyvä tekosyy päästää irti kuuluisan Stiflerin pikkuveli, Matt (typerä Tad Hilgenbrink), sekä joukko muita idiootteja, joiden olemassaoloa tässä elokuvassa voidaan hyvällä syyllä ihmetellä. Yksi näistä alisuorittajista on Eugene Levy, joka on noussut American Pie-elokuvan jonkinmoiseksi kummisedäksi. Miestä tungetaan mukaan jokaiseen elokuvaan milloin missäkin roolissa, ja Band Campissa oleva “makron” rooli on ehkä yksi turhimmista rooleista koskaan.

Samaan lukuun voidaan laskea myös elokuvan muut näyttelijät, jotka jatkavat amerikkalaisen teinielokuvan perinteitä olemalla elokuvassa ihan vitun kuutamolla. Milloin kukakin on idiootti, milloin joku tosirakkautta etsivä nörtti ja milloin joku muuten vain sekaisin oleva stereotyyppi teinielokuvan hahmosta. Ja tämä ei edes vielä riitä: kliseisten hahmojen lisäksi Rashin Band Camp tarjoilee mahdollisimman siirappisen juonen, jossa termit (kuten “perseräkä”) tulevat mahdollisimman tutuiksi. Ja niin… Ah, tuota tosirakkauttahan tässä ollaan taas hakemassa pienen leikin varjolla, jossa pistetään koko orkesteri oksentamaan samalla kun leirin hintahtavat idiootit hierovat tietämättään spermaa naamaansa.

Ja jos tämä ei ole hauskaa, niin ainakin kerran yhtä tyyppiä lyödään munille!

Tosiasiassa “American Pie -Band Camp”-elokuvan olisi voinut helposti tiivistää viiteen minuuttiin ellei jopa viiteen sekuntiin. Elokuva kyllä tarjoaa katsojalleen pari, kolme hymähdystä, muttei sen enempää. Enemmän huumoria saakin jos menee paikalliseen kuuntelemaan karaokea tai vaikkapa haravoimalla syksyn lehdet nurmikolta. Ja se, jos jokin, on paljon järkevämpää kuin tämän elokuvan katselu, oli siinä tuiterissa tai sitten ei.