Gosford Park

1930-luvun Englanti, elegantti kartano, ruumis työhuoneessa ja iso joukko kirjavia persoonia, joista periaatteessa kuka vain olisi voinut tehdä sen. Onko tarjolla siis vanha kunnon murhamysteeri?

Ei alkuunkaan. Robert Altman ei ikinä päästäisi meitä niin helpolla. Gosford Park on paljon enemmän ja hyvin pitkälti parasta, mitä herra vanhoilla päivillään teki. Se on oivallinen sekoitus tarkkaa ajankuvausta, seurapiirihölmöilyä, lievästi vinksahtanutta huumoria ja lopulta hyvinkin koskettavaa draamaa. Tämä kaikki esitetään tippaakaan aliarvioimatta katsojan älykkyyttä, ja kun vielä näyttelijäkaarti koostuu käsittämättömän kovista nimistä (mm. Michael Gambon, Maggie Smith, Derek Jacobi, Helen Mirren, Emily Watson…), Gosford Park toimii joka tasolla.

Pahin ansa, johon katsoja saattaa ensi metreillä astua on se, että hän luulee tätä Agatha Christien tarinoiden tyyliseksi whodunitiksi. Se on kuitenkin pelkkä kehikko, jonka sisällä Altman tekee taikojaan narratiivin ja kameran liikkeen kanssa. Tässä tapauksessa murhamysteerin koukku ei ole siinä, kuka sen teki ja missä ja miten, vaan siinä, miten moninaisin tavoin tarinan useat langat yhdistyvät murhaan. Christiemainen maailma Gosford Parkissa toki on, mutta se on käännetty päälaelleen: Altman pilkkaa rouvan kirjojen henkeä lempeästi mutta osuvasti. Tottakai on helppo olettaa, että tarjoilija on murhaaja, mutta kun niitä on talossa niin pirusti! Saman katon alla on salaisuuksia niin paljon, ettei niistä kukaan enää pysy kärryillä, eikä lopulta ketään edes kiinnosta, kuka sen teki. Murhaa selvittämään tullut, piippua poltteleva holmesmainen poliisietsiväkin (Stephen Fry) on täydellinen idiootti, joka sivuuttaa olankohautuksella kaikki nokkelan apulaiskomisarion löytämät johtolangat keskittyessään itse jonninjoutaviin sivuseikkoihin.

Toisaalta Gosford Parkia ei ole helppo ottaa komedianakaan. Huumori on Altmanin tyyliin hienovaraista ja nojaa kokonaan hyvin kirjoitettuihin ja näyteltyihin hahmoihin. Se aukeaa pikkuhiljaa, ehkä vähän liiankin hiljaa: loistava elokuva olisi saattanut olla likipitäen täydellinen minisarjana. Muutamien henkilöiden luiden päälle olisi kaivannut lisää lihaa.

Elokuvateollisuus saa myös osansa kuittailusta. Altman oli kiintynyt kerrontaan usealla tasolla ja sitä on runsaasti Gosford Parkissakin, pääasiassa elokuvista. Näkyvimpänä ”elokuva elokuvan sisällä” -elementtinä on eräs vieraista, amerikkalainen ohjaaja (Bob Balaban) käymässä läpi oman, kuvitteellisen halpaelokuvansa lievästi pöhköä juonta. Ei ole yllättävää, että sen tapahtumat heijastuvat Gosford Parkin maailmaan. Ja kun kaikilla on salaisuutensa, mukana sopassa on näyttelijöitä monessakin mielessä: osa heistä on tarkoituksellisesti huonoja. Luultavasti Ryan Phillippen ottaminen mukaan lähes yksinomaan englantilaisen teatterikoulun suurimpien elävien legendojen ja tämän hetken lahjakkaimpien nuorten brittinäyttelijöiden rinnalle oli Altmanin ilkeä vitsi, sen verran hyvin hänen hahmonsa tuntuu vastaavan todellisuutta. Olisi kiinnostavaa tietää, oliko Phillippe tietoinen siitä, että hän teki parodiaa vain itsestään.

Monilankainen tarina on täysin hahmovetoinen eikä se viihdytä, jos keskittymiskyky ei riitä, sillä loppujen lopuksi tässä todellakin tapahtuu vähän ja hitaasti. Hahmoja on valtava määrä ja hetkittäin varmasti jokainen menee sekaisin siinä, kuka oli mikäkin lordi tai leidi ja kuka tykkäsi ja kenestä. On tosin todennäköistä, että tämä on tarkoituksellista ivailua hienon väen seurapiirisotkuille… ja ainakin siitä saa oivan syyn palata Gosford Parkin kiehtovan maailman pariin myöhemminkin.