The Good Night

Jake Paltrow’n vähälle huomiolle jäänyt The Good Night sukeltaa selkounien maailmaan ja muistuttaakin monessa suhteessa Richard Linklaterin Waking Lifea ja Michel Gondryn tuotantoa (Eternal Sunshine of the Spotless Mind, Science of Sleep) – jääden kuitenkin kauas edellä mainittujen elokuvien tasosta. Kantava idea kaikkien elokuvien välillä on se, kuinka kaksisuuntainen yhteys elämän ja unien välillä on. Unet heijastavat valveilla koettua ja alitajunnan syvempiä kerroksia, mutta elämää pystyy myös muuttamaan unien kautta, tässä tapauksessa konkreettisesti korvaamalla todellinen maailma lucid-unilla.

Eternal Sunshineen verrattuna The Good Night toimii ikään kuin käänteisenä. Siinä, missä Kaufmanilla ja Gondrylla unimaailma vaikuttaa taaksepäin, menneisyyteen ja muistoihin, joista täytyy pitää kiinni, Good Nightin epäonniselle päähenkilölle Garylle (Martin Freeman) se muodostaa pakotien pois keski-iän kriisistä ja haaveen täydellisestä tulevaisuudesta sekä elämästä kuvankauniin Annan (Penelope Cruz) kanssa. Ja jos Eternal Sunshinessa uhka on unien ja muistojen tuhoutuminen, Paltrow’lla se on oman, todellisen elämän kadottaminen, uniin eksyminen.

Tämä toimii tarpeeksi hyvin, mutta ei ongelmitta. Selkounet on kuvattu vähän toisella kädellä, lukemattomista mahdollisuuksista roimasti tinkien. Varmasti hyvin tietoisena valintana Gary esitetään masentavan yksioikoisena tyyppinä, jonka mielikuvitus ei päätä huimaa – mutta selkounien tärkeimpiä ominaisuuksia kun olisi kuitenkin se, että niissä ihminen pystyy tekemään muitakin yliluonnollisia asioita kuin pokaamaan Penelope Cruzin. Uniseikkailuiden sijasta nähdäänkin siis lähinnä vain Garyn ja Annan kiihkeitä suudelmia. Martin Freeman ei taatusti valita, mutta minä olen sitä mieltä, että myös katsojia olisi voitu palkita kohtauksilla, jotka olisivat esittäneet, kuinka maaginen unitodellisuus on silloin, kun sitä voi hallita täysin mielensä mukaan. Käsikirjoitus sisältää myös melko paljon asiavirheitä selkounien suhteen: pieni juttu, mutta kertoo vähän siitä, ettei kirjoittaja perehtynyt loppuun asti lähdemateriaaliin.

Irrallinen narinan aihe on vielä se, että mukaan on, melko hämäriksi jäävistä syistä, ympätty pseudodokumentti, joka sisältää pääasiassa sivuhahmojen mietteitä Garysta. Ne eivät tarjoa mitään merkittävää.

Melkein kaikki näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla kotiin. Freeman onnistuu olemaan sympaattinen huolimatta hahmon harmaudesta. DeVito ja Pegg vastaavat kevyemmästä puolesta, mutta kykenevät silti vakavoitumaan tilanteen sitä vaatiessa. Cruz on melko hyvässä vedossa niin lihaa ja verta olevana energiapakkauksena kuin eteerisenä uninaisenakin. Ainoastaan ohjaajan sisko Gwyneth on saanut stereotyyppisen ja epämiellyttävän roolin osakseen, eikä kykene juuri muuhun kuin ärsyttämään katsojaa Garyn alati nalkuttavana vaimona. Happamaksi menneen parisuhteen kitkaa hänen ja Freemanin välillä kieltämättä on.

Paltrow ei ota debyyttiohjauksessaan juurikaan riskejä, mikä on vähän sääli. Lievästä kunnianhimottomuudesta ja viimeistelemättömydestä huolimatta The Good Night on kuitenkin teos, joka toimii usealla tasolla ja on suositeltava kokemus kaikille vähänkin aiheesta kiinnostuneille. Pieni, uljas yritys seisoa jättiläisten harteilla.