Hellraiser

Nimi "Hellraiser" herättää varmasti jokaisessa elokuvien ja erityisesti kauhuelokuvien ystävässä jonkinlaisia väristyksiä. Vuonna 1987 aloitetulle saagalle ei edes näy loppua, sillä ensimmäisen Hellraiserin jälkeen on ilmestynyt ainakin seitsemän jatko-osaa, jotka ovat luonnollisesti menneet suoraan videovuokraamon hyllyyn. Silti itse Clive Barkerin (mies, jonka kirjaan, "The Hellbound Heart", koko brändi perustuu) ohjaama ja käsikirjoittama elokuva onnistuu vielä tänäkin päivänä nostamaan käsistä karvat pystyyn. Pirullisten ja kivusta nautintoa saavien demonien, kenobiittien, ilmestyminen lasketaan jopa erään kaapelikanavan top-listalla sijalle 19. top-100 pelottavimpien elokuvakohtausten joukossa.

Hellraiser alkaa periaatteessa siitä, kun päähenkilön (Ashley Laurence) pikkurikollinen setä, Frank (Sean Chapman), löytää kaukomailta kummallisen rasian. Pian ilmenee, että rasiaa räpläämällä kenobiittien joukkio ilmestyy tähän maailmaan piinaamaan juuri rasian avaajaa ja sadomasokistiset verikekkerit voivat alkaa. Kun ex-Frankin asustelemaan taloon muuttaa viimein Frankin veli Larry (Andrew Robinson), alkaa tapahtua uudelleen. Salaiseen rakkauteen vedoten jonkinlaiseksi zombieksi muuttunut Frank kiristää Larryn vaimoa (Clare Higgins) tuomaan miehiä taloon tapettavaksi, jotta Frank voisi luoda nahkansa uudelleen. Kun samaan syssyyn lisätään vielä kivusta kiinnostuneet kenobiitit ja Larryn tytär Kirsty, on kauhujen talon asetelmat valmiiksi punotut.

Tämän jälkeen Barker onnistuukin lataamaan ruudulle melkoisen sopan draamaa, kauhua, murhia, intohimoa ja tietenkin melkoisesti verta. Larryn vaimoa näyttelevän Clare Higginsin intohimoa karsealta näyttävään Frankiin voidaan pitää jonkinlaisena kieron rakkauden riemuvoittona, jonka avulla Clare houkuttelee viattomia ja seksinnälkäisiä miehiä kuolemaan. Tuloksena on varsinainen thrilleri, kun Clare piilottelee ullakolla groteskin näköistä Frankia sekä mieheltään, että tytär-puoleltaan.

Hellraiser on luonnollisinta nähdä yhden miehen kunnianhimoisena missiona, sillä elokuva on jokaiselta osa-alueeltaan varsin vahva. Sen tarinallinen kerronta on kunnossa ja kenobiittien hahmoista on onnistuttu tekemään varsin salaperäisiä ja kieroja nautiskelijoita. Kun näyttelijätkin ovat elokuvan tunnelmaan nähden melkoisen hyvässä vireessä, on katsojan tehtävänä vain nousta sohvalta hyvään asentoon ja tarkistaa lukitut kaapit vielä kerran mörköjen varalta. Pimeydestä kumpuava pahuus näyttää silti välillä todella muoviselta (vuonna 1987 erikoistehosteet eivät olleet sieltä parhaimmasta päästä), mutta kummallisinta kyllä, siitä ei juurikaan ole haittaa.

Nykymittapuunkin mukaan Hellraiser on varsin kelpo elokuva. Tästä täytyy antaa kiitos erityisesti Barkerille, joka on selvästi hoitanut miltei täysin oman "juttunsa" kunnialla maaliin saakka. Tuloksena on jopa aidosti pelottava elokuva, joka pesee nykyajan cgi-pelleilyt missä tahansa kisassa 100-0. Paljolti painostavaan ja ahdistavaan tunnelmaansa luottava elokuva onkin kauhuelokuvien saralla ansaitusti lähes klassikko -ellei ole jo sitä. Niille kauhuelokuvan ystäville, jotka eivät ole Hellraiseriin tutustuneet, retki Anttilaan tai videovuokraamoon pitäisi olla tässä vaiheessa selviö, sillä Barker tarjoaa jotain, mitä moni nykypäivän kauhuelokuva yrittää vielä matkia.