Son of Rambow

Elokuvat ja rakkaus elokuviin muuttavat maailmaa ja saavat meidät uneksimaan aivan uudella tavalla. Siitä on tänä vuonna kertonut ainakin maaliskuussa ilmestynyt Michel Gondryn erinomainen Be Kind Rewind. Saman ajatuksen esittää nyt Garth Jennings lämminhenkisellä kasvukertomuksellaan Son of Rambow.

Elokuvien maagiseen maailmaan pääsee tutustumaan myös ankaraan Plymouthin veljet -liikkeeseen kuuluva Will Proudfoot (Bill Miner), joka sattumien kautta ystävystyy auktoriteeteista vähät välittävän Lee Carterin (Will Poulter) kanssa. Tämän luona hän näkee piraattikasetilta tositoimissa Rambon, tuon metsien ja viidakkojen vekkulin veitsenheiluttajan, jota jokainen miespuolinen elokuvien ystävä on ainakin jossain elämänvaiheessaan fanittanut. Isoveljensä videokameran kanssa aikansa viettävä Lee haaveilee nuorille suunnattuun elokuvakilpailuun osallistumisesta, edesmenneen isänsä Ramboon rinnastava ja mielikuvitusmaailmoissa viihtyvä Will taas saa innoituksen ihan oikean leffan kuvaamiseen. Näin alkaa projekti, joka laajenee lopulta koskettamaan monia muitakin ihmiskohtaloita – ja muuttamaan joitakin asioita pysyvästi.

Heti alkuun täytyy mainita, ettei Son of Rambow ole vaaraksi kyljille ja vatsalle, vaikka sitä onkin pääasiassa komediana markkinoitu. Huumori ei ole oivaltavaa verbaalitykitystä tai huolella rakennettuja pähkähulluja tilanteita. Huutonaurun sijaan se tarjoaa parhaimmillaankin vain hymyilyä ja satunnaista virnistelyä. Tämän suhteen ennakko-odotukset kannattaa pitää maanpinnalla.

Tärkeää on myös tietää, että koska Son of Rambow kertoo pääasiassa elokuvista ja käsittelee teemoja, jotka ovat niissä kovin tuttuja, sille ei jää tarinansa puolesta muita vaihtoehtoja kuin kulkea moneen kertaan tallattuja polkuja. Tämä on lievästi nurinkurista, koska elokuva ylistää ennen kaikkea mielikuvitusta, omaperäisyyttä ja tinkimätöntä periaatteissa pysymistä – Be Kind Rewind onnistui paremmin, vaikka sortuikin lopussa perinteiseen herkistelyyn. Elokuvamaailmaa rohkeasti uudistava Gondry saakin Jenningsin näyttämään enemmän pelkältä fanilta.

Mutta mikä fani hän onkaan! Jos Son of Rambow’sta jokin paistaa, se on ääretön rakkaus elokuvia ja niiden tekemistä kohtaan, taivaalla vapaana liitävän mielikuvituksen voitto sellaisista tahoista, jotka tahtovat kahlita sen vain omiin, ahtaisiin näkemyksiinsä sopivaksi. Elokuvan sijoittaminen 80-luvun alun Englantiin paljastaa selvästi, että Will on Jennings itse ja tämä on tarina, jonka hän on halunnut kertoa jo pitkään. Se on niin sydämellistä, ettei kovin perinteistä rakennetta halua moittia. Minä suosin edelleen Gondryn lähestymistapaa, joka painotti enemmän hyväntahtoista hölmöyttä kuin pelkkää nostalgiaa, mutta se ei tarkoita, etteikö Son of Rambow olisi äärimmäisen tehokas omassa tavoitteessaan. Jos olet nähnyt elämässäsi edes yhden elokuvan, joka todella muutti maailmasi, muistat sen tätä katsoessasi. Ehkä myös palaat hetkeksi aikaan, jolloin koirat osasivat lentää, variksenpelätit olivat oikeasti hirviöitä ja jokainen pystyi olemaan sankari.

Pääjuonen ohessa vähän vinoillaan leppoisasti (ulkomaalaisille) supertähdille ja heidän fanijoukoilleen ja annetaan ihan arvostettavia, vaikkakin tuttuja, opetuksia ystävyydestä, lupauksista ja perheestä. Pääosakaksikko hoitaa hommansa hyvin ja mm. Spacedista tutun Jessica Hynesin esittämä Willin äiti Mary kasvaa ensimmäisen kolmanneksen jälkeen yllättävän monikerroksiseksi hahmoksi. Parhaiten mieleen jää kuitenkin Jules Sitrukin ranskalainen vaihto-oppilas Didier, joka saa kaikesta mielettömyydestään huolimatta kuitenkin vähän liian paljon aikaa ruudulla. Ja sehän on vähän hupaisaa. Valtasikohan näyttelijä elokuvan samalla tavalla kuin hänen roolihahmonsa sen sisällä?