99 frangia

Pääasiassa Dobermannista ja Blueberrystä tunnetuksi tullut Jan Kounen on aina ollut ennen kaikkea visualisti ja äärimmäisen rohkea sellainen. Visualisteissa on kuitenkin lähinnä se vika, että he helposti hukuttavat mahtipontisiin, tarkasti huoliteltuihin kuviinsa kaiken sen, mikä todella liikuttaa elokuvassakävijää: tunteet, tarinakaaret, ihmiset ja heidän kohtalonsa. Kaikki tuntuu silloin täysin irralliselta iloittelulta, joka ehkä piirtyy kirkkain värein verkkokalvolle muttei löydä tietään sydämeen. Näin hänelle kävi Blueberryssä, jonka ayahuasca-trippailut olivat vaikuttavaa katsottavaa, mutta huonojen narratiiviratkaisuiden takia vain ja ainoastaan irtonaista karkkia silmille.

Siksi hänen on täytynyt olla innoissaan tästä ideasta, varmaankin samalla tavalla kuin Gilliam oli Fear and Loathing in Las Vegasista. 99 frangia hyödyntää kerrankin myös tarinassaan Kounenin ilmiömäistä kykyä luoda hämmästyttäviä kuvia villeihin maailmoihin. Idea on kontekstissaan melkoisen ironinen. Tässä on mies, joka mainostaa ja ilmaisee itseään lähinnä kuvillaan, taivuttaa kaiken muun niiden armoille ja myy sielunsa isoille markkinoille, ilmeisesti sisäisesti vihaten itseään ja sikariporrasta, joka odottaa häneltä tylsyyttä ja tavanomaisuutta. Ja nyt hän tekee elokuvan täsmälleen samanlaisesta miehestä. Jonkinlainen itsepuhdistautuminen Blueberry-katastrofista? Ehkäpä. Yritys vakuuttaa art house -yleisö siitä, että hän on oikeasti luova ja vastavirtaa Hollywoodille? Ehkäpä. Tämän perusteella häntä ei ainakaan ole vielä järkeä lähteä tuomitsemaan.

Tärkeintä ovat nyt kuitenkin keinot, joilla nämä Kounenin kuvat ankkuroidaan itse tarinaan. Frédéric Beigbederin kirjaan perustuva tarina on pohjimmiltaan melko perinteinen, irvaillen niin kulutusyhteiskunnalle kuin tämän päivän koksua nokkaan -boheemeille, maailmanomistajan elkein eläville mainosguruille, jotka irtaantuvat elämästään tuhoisin seurauksin. Näillä teemoille ei ole juurikaan merkitystä. Lisäksi on hassua, kuinka niin monet väittäisivät, että elokuvassa on kyse vain mainosmaailmasta, koska se tarinan sydän on kuitenkin muualla: on hienoa, kuinka Kounen, joka on selvästi kiinnostunut ”toisista maailmoista” niin uskontojen, huumeiden, hulluuden, unien kuin mediankin kautta, rakentaa kaikista edellä mainituista elementeistä monikerroksisen ja omaperäisen kudoksen, jossa katsoja hahmojen tapaan kadottaa nopeasti ymmärryksen siitä, mikä on totta ja mikä ei. Mikä on syy, mikä on seuraus, kun huumeyliannostus vie antisankarimme omien mainostensa sisään ja niistä studion kulisseihin? Mikä on syy, mikä on seuraus, kun elämän kiidettyä konkreettisesti silmiesi ohitse heräät unesta uuteen uneen, jonka loi mainos, jonka näit pudotessasi? Vai putositko ollenkaan? Joku kysyisi ehkä, missä on punainen lanka, mutta siinä se juuri on: siinä, kuinka spektaakkeliyhteiskunta yhä kiihtyvissä määrin hämärtää todellisuudentajumme. Sisäisen rauhan löytäminen ja järjestäytyneen yhteiskunnan hylkääminen on enää mainoskikka, jota vouhottavat ne kaikkein ovelimmat mainosmiehet. ”Me luomme unia”, konkreettisesti!

Jos pyritään unohtamaan se taustahälynä toimiva harmaa tarina, 99 frangia toimii kaikinpuolin. Joku saattaisi tietysti kyseenalaistaa, onko näyttävään ulkoasuun satsaava elokuva oikeastaan yhtään sen parempi kuin ilmiöt, joita se kritisoi – eikä se missään mielessä mullista maailmoja tai tuo uusia ja uljaita näkökulmia, mutta on kuitenkin varsin pätevää ja otteessaan pitävää viihdettä alusta loppuun. Lisäksi olen tyytyväinen siihen, että Kounen on käyttänyt kerrankin lahjakkuuttaan oikein ja odotankin innolla, keksiikö hän lisää aiheita, joista osaisi tehdä elokuvan.