elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Sanoin Aftershockin arvostelussa, että katastrofielokuvat ovat pääosin amerikkalaisten yksinoikeus. Onneksi näin ei kuitenkaan ole, sillä vuonna 2007 valmistunut ja tuntemattoman Tony Mitchellin ohjaama elokuva,...

Sanoin Aftershockin arvostelussa, että katastrofielokuvat ovat pääosin amerikkalaisten yksinoikeus. Onneksi näin ei kuitenkaan ole, sillä vuonna 2007 valmistunut ja tuntemattoman Tony Mitchellin ohjaama elokuva, Flood -Lontoo tulvii, on pirteä ja tervetullut tuulahdus katastrofielokuvien genreen. Flood ei tosin tuo tähän kovin pieneen lajityyppiin mitään uutta, mutta sentään katastrofipaikkana ei ole tällä kertaa Los Angeles tai New York. Sen sijaan massatuhon kohteeksi on päässyt Lontoo, tuo eurooppalainen metropoli.

Flood on ajatuksena mielenkiintoinen, sillä elokuvaan on kehitelty tilanne, jossa massiivinen hyökyaalto nousee Thamesia pitkin hurrikaanin saattelemana Lontoon keskustaan asti. Koska selvät ennusmerkit tulevasta on kuitattu klassisesti hölynpölynä ja sulana mahdottomuutena, niin vesimassat tulevat luonnollisesti ihmisten niskaan. Seurauksena on tietenkin massiivinen katastrofi, jossa kamera seuraa muutaman yksilön taistelua ongelman voittamiseksi.

Sitten ilmeneekin elokuvan suurin heikkous: kiinnostavan tarinan tueksi Mitchell ei ole kyennyt saamaan käskytettävistään oikeastaan mitään irti. Suuret tunteet, menneisyydestä johtuvat eripurat ja kamppailu vettä vastaan eivät herätä katsojassa juuri mitään tunteita tai viihdykettä. Kotisohvalla tuntuukin lähes siltä, että on yhdentekevää, mitä pääosanesittäjille elokuvassa tapahtuu. Ongelma on Floodissa melkein käsinkosketeltava, mutta vikaa on turha etsiä näyttelijöistä, vaan kehnohkosta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta.

Pääosissa nähdään varsin tuttuja näyttelijöitä. Persoonallisella murteella englantia veistävä Robert Carlyle on omassa insinöörin roolissaan melko hyvä ja hänen aisapariaan näyttelevä Jessalyn Gilsing tyytyy vain olemaan yksi elokuvan tylsistä avainhenkilöistä. Sen sijaan Tom Courtenaylla on hommaan hieman annettavaa, mutta Lontoon tuhoa ennustavan professorin rooli on väritön. Poiroteista tuttu David Suchetkin yrittää -ja vieläpä oikein onnistuneesti-, mutta ruutuaika jää miehellä huomattava vähälle, kun samaan aikaan Joanne Whalley voi Scotland Yardin johtajattarena vain pureskella kynsiään.

Mitchellin elokuvassa on potentiaalia, mutta se on osittain hukattu armottoman tehostevyöryn alle. Mitchell on ilmeisesti katsonut tarpeelliseksi muun muassa turhan hävittäjillä leikkimisen, sekä muut, jopa osittain kömpelösti tehdyt, efektit. Toisaalta on myönnettävä, että aallonharjan lähestyminen on tehty melko vaikuttavalla tavalla, mutta se ei ole tärkein asia. Katastrofielokuvien yksi syy on nähdä suurkaupunki tuhon partaalla, mutta kaikesta tärkein syy on näyttää toivoa tuhon keskellä. Tottakai roolihahmot venyvät yli-inhimillisiin suorituksiin ja koko kaupunki puhaltaa yhteen hiileen, mutta tietynlainen yhteisöllisyys ja toisaalta yksilön tutkistelu jää tuhon keskellä toisarvoiseksi. Harmi, sillä vesimassojen keskellä olisi ollut mukava katsella myös jotain muuta kuin juoksemista, sekä kyynel- ja vesipatojen avaamista.

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.