elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Henkilökohtaisesti olen elänyt Steve Martinin kanssa jonkinlaisessa viha- ja rakkaussuhteessa, jonka kanssa kamppailen aina milloin minkäkin miehen elokuvan kanssa. Esimerkiksi niinkin lempeä elokuva kuin...

Henkilökohtaisesti olen elänyt Steve Martinin kanssa jonkinlaisessa viha- ja rakkaussuhteessa, jonka kanssa kamppailen aina milloin minkäkin miehen elokuvan kanssa. Esimerkiksi niinkin lempeä elokuva kuin "Father of the Bride" aiheuttaa jo jonkinlaisia vilunväristyksiä samaan aikaan kun esimerkiksi Bowfinger nostaa välittömästi suupielet pystyyn. Senpä takia (ja varsinkin Peter Sellersin Vaaleanpunaisen pantterin jälkeen) Shawn Levyn ohjaamaa remakea, Vaaleanpunaista pantteria, on vaikeaa ottaa vastaan ilman ennakko-odotuksia. Omat ennakko-odotukseni olivat elokuvan suhteen suhteellisen positiiviset, mutta komedian aikana ainakin minulle kävi selväksi, ettei Steve Martinista ollut hauskuuttajaksi kuin aika ajoin.

Ei Steve Martin kuitenkaan ole mikään huono legendaarisena tarkastaja Closeauna, sillä tämän tutun näyttelijän huumori on välillä jopa purevaa sekä absurdia. Martin pitääkin koko elokuvan ajan hallussaan perusjäykän olemuksensa, eleensä ja puheensa, eikä edes yritä joustaa tästä muotista. Tinkimätön perusasenne saakin Martinista esiin hänen hyvät puolensa samalla kun parivaljakkona hääräävä Jean Reno näyttää välillä jopa aidon kyrpiintyneeltä. Kiitoksen viljaa niittävät myös tuttuakin tutumpi ja monista samankaltaisista elokuvista tunnettu Kevin Kline, sekä Emily Mortimer, jonka työskentelyä Martinin kanssa voi seurata suupielet hymyssä. Sen sijaan jonkin verran turhaan elokuvassa esillä olevaa Beyonce Knowlesia voidaan pitää elokuvan turhimuksena.

Itse elokuva puolestaan kertoo Martinin näyttelemästä tarkastaja Closeausta, joka nimitetään etsimään jalkapallojoukkueen valmentajan (mukavan cameon tekevä Jason Statham) murhaajaa. Avuksi Closeau saa kokeneen Pontonin (Reno), jonka kanssa Martinin hahmo alkaa etsimään murhaajaa, sekä valmentajan sormesta hävinnyttä timanttia. Seurauksena on varsinainen toilailujen kavalkadi, jossa vakoilijoita etsimään milloin mistäkin ja pukeudutaan välillä noloihin asuihin. Parhaimmillaan Vaaleanpunainen Pantteri onkin itseironiselta haiskahtava hulluttelu, joka välillä viihdyttää muutaman naurun arvoisesti.

Naurut eivät kuitenkaan riitä Levyn elokuvassa kovinkaan pitkälle, sillä pitemmän päälle Vaaleanpunainen pantteri tuntuu aavistuksen tylsältä ja pitkäveteiseltä elokuvalta. Tuntuukin siltä, että elokuvan rytmitys on välillä kateissa ja että Levy luottaa liikaa irtonaisiin kohtauksiin, joista tosin huumoria revitään mukavilla tehoilla irti. Mutta kun Martinin hassu aksentti, vitsien vääntäminen ranskalaisten englannin puhumisesta ja "verhon takana piileksivä vakooja"-vitsi on käyty läpi, jää jäljelle vain keskinkertainen komedia, jota ei toiseen kertaan välttämättä viitsi edes katsoa.

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.