elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Tositapahtumiin perustuvat elokuvat tehdään joko orjallisesti tositapahtumaa mukaillen ja siten dramatisoiden tai sitten niin, että tositapahtumien pohjalta keksitään ajatus jostakin ylivertaisen hienosta elokuvasta. Palkitun...

Tositapahtumiin perustuvat elokuvat tehdään joko orjallisesti tositapahtumaa mukaillen ja siten dramatisoiden tai sitten niin, että tositapahtumien pohjalta keksitään ajatus jostakin ylivertaisen hienosta elokuvasta. Palkitun ohjaajan, Julian Schnabelin, elokuva on kuitenkin omalla tavallaan jotain ihan muuta, sillä Perhonen lasikuvussa (Scaphandre et le papillon, Le) perustuu Ranskan Ellen entisen päätoimittajan, Jean-Dominique Baubyn, kirjaan, jonka hän kirjoitti oikeastaan kirjaimelleen vasenta silmäänsä räpyttämällä. Vain 43-vuotiaana halvaantuneen Baubyn kirjan pohjalta tehty elokuva onkin suhteellisen koskettava matka kehonsa vankina olevan miehen ajatuksiin ja mielikuviin, jotka tulvahtavat esiin väkevällä tavalla. Turhautuneisuus ja katkeroitunut olotila muuttuukin hiljalleen karuksi toivoksi ja haikeaksi voimattomuudeksi, joka hiipii jopa kotisohvalle saakka.

Näyttelijät ovat ranskalaiselle elokuvalle tyypilliseen tapaan kovassa vedossa. Muun muassa sivuroolissa nähtävää veteraaninäyttelijää, Max von Sydowia, on edelleen mukava nähdä, ja legenda tekeekin elokuvassa varsin koskettavan roolisuorituksen Baubyn isänä. Heikon ja sairaan isän murtuminen puhelimessa onkin elokuvan koskettavimpia tapahtumia: isän heikkous ja turhautuneisuus poikansa terveydentilan johdosta herättääkin katsojassakin tunteen jos toisenkin. Samaan tunnepaukkuun liittyvät myös Baubya näyttelevän Mathieu Amalricin ja tämän ex-vaimoa näyttelevän Emmanuelle Seignerin kohtaukset. Halvaantunutta näyttelevän Amalricin esityksestä ei voitane sanoa mitään ihmeellistä, mutta Seignerin roolihahmon rakkaus ex-mieheensä on kertakaikkisen ihailtavaa. Tuulen sekoittaessa Seignerin hiuksia hänen huuliensa hymy ja silmistä tuikkiva rakkaus saa toivon syttymään katsojansakin mielessä. Takaraivoon hiipii ajatus siitä, että Bauby kävelisi vielä joskus.

Vaikka elokuvan traaginen tarina ja siitä aiheutuva ahdistus onkin skaalan parhaimmasta päästä, puuttuu Schnabelin elokuvasta se jokin, joka koskettaisi vielä enemmän. Ensinnäkin elokuvalta odottaa kertakaikkiaan aivan liikoja ja samalla elokuvalta toivoo sopivaa yhdistelmää elämää nautiskelevaa ja rikasta kanssakäymistä, kun taas toisaalta katsoja voi odottaa katkeria ajatuksia liikkumattomalta mieheltä. Schnabel kyllä tarjoilee tätä kaikkea, mutta elokuvan rytmitys ja balanssi on kateissa: entistä elämää kuvaavat hetket ovatkin liian katkonaisia ja auttamattoman lyhyitä verrattuna siihen, mitä Bauby itse on halunnut kirjassaan kertoa. Ahdistus ja yksinäisyys muuttuvat silti pikku hiljaa ystävien rikkaiksi vierailuksi ja ennen kaikkea muistoiksi, joiden aiheuttama tunnemyrsky on välistä aivan liian vaisu. Toisin sanoen Perhonen lasikuvussa ei traagisuudesta huolimatta kosketa tarpeeksi vaativaa ja paljon elokuvalta odottavaa katsojaansa. Elokuvan päätyttyä tuloksena onkin vain hölmistynyt ja hivenen tyhjä olo, että tässäkö tämä nyt sitten oli.

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.