Yön ritari

Tämän arvostelun kirjoitushetkellä Yön ritari (The Dark Knight) kolkuttelee jo miltei helvetin portteja, sillä Internet Movie Databasen rankkauksessa elokuva keikkuu sijalla 1. Vaikka kaikista mahdollisista elokuvista sija 1. onkin jo liioittelua, niin omassa genressään Christopher Nolanin elokuva on vääjäämättä mestariteos. Yllättäen tämä Batman Beginsin, jossa Nolan palautti uskon koko “Batman-genreen”, jatko-osa on jopa parempi kuin edeltäjänsä lunastaen valtavan ennakkohypen lähestulkoon kaikessa mahdollisessa. Jopa siinä, että edesmennyt Heath Ledger ansaitsisi Jokerin roolistaan Oscarin, sillä sen hän totisesti ansaitsisi. Nolanin käsikirjoittama ja ohjaama Dark Knight onkin tähän asti vuoden 2008 paras elokuva.

The Dark Knight-elokuvaa on turha sekoittaa Suomessakin ilmestyneeseen, neliosaiseen sarjakuvasarjaan, “Yön Ritariin”, jossa ikääntynyt Batman palaa Gothamiin brutaalimpana kuin koskaan. Tämä neliosainen sarjakuva ja elokuva eivät liity mitenkään toisiinsa (vaikka Nolan on ottanutkin vaikutteita monesta Batman-sarjakuvasta), vaan Nolanin Dark Knight on täysin oma virityksensä, joka on rakennettu monen tekijän varaan: mukana ovat “dark knightina” itse Batman, komisario Gordon, Gothamin asukkaat, kaaosta järjestykseen luova Jokeri sekä Gothamin epävirallinen “white knight” Harvey Dent, jonka kohtalo on varmasti monelle sarjakuvista tuttu. Näitä kaikkia itsenäisiä hahmoja näyttelevät hyviksi tunnetut näyttelijät, jotka ottavatkin rooleistaan kaiken irti.

Christian Bale jatkaa esitystään Bruce Waynenä ja tämän alter-egona, Batmanina, vakuuttavalla ja synkällä tavalla. Tosin teknoleluilla höystetty puku vaikeuttaa miehen näyttelemistä, mutta puvun alta kumpuava, katuja puhdistava, raivo on käsinkosketeltavaa. Nolan hakee Balelle myös syvempää otetta, mutta alunperin viihdyttämään tehdyssä elokuvassa tunnepuoli jää kovasti taka-alalle… Varsinkin kun mukaan leikkiin astuu yliannostukseen kuollut Heath Ledger.

Minusta olisi virhe verrata Burtonin ohjauksessa ollutta Jack Nicholsonin Jokeria Nolanin ja Ledgerin luomaan Jokeriin, vaikkakin kyseessä on sama Batmanin arkkivihollinen. Syy tähän on siinä, että näiden kahden näyttelijän Jokerit ovat kuin toisesta maailmasta. Siinä missä Nicholsonin Jokeri loi kaaosta maailmaan enemmänkin sarjakuvamaisempaan tyyliin, niin Ledgerin Jokeri tuo pintaan enemmänkin ihmisen heikkoutta ja kontrolloimatonta kaaosta. Lisäksi on muistettava, että siinä missä Burtonin luoma Jokeri hamusi julkisuutta muun muassa maallisen mammonan avulla, niin Nolanin Jokeri tavoittelee vain kaaosta, eikä Ledgeriä tosiasiassa nähdä montaakaan kertaa edes hymyilemässä, ellei satunnaisia naurunkohtauksia lasketa lukuun. Kaikesta kuitenkin huomaa, kuinka utopisen hyvin Ledger on tehnyt hahmostaan yhden parhaimmista elokuvaroistoista koskaan: täysin säälimättömän, laskelmoivan mielipuolen, jonka puheet ja erityisesti eleet huulienlipomisineen ovat tarkkaan harkittuja ja Ledgerin loistavaa näytöstä tukevoittavia asioita.

Myös muut näyttelijät ovat erittäin kovassa vedossa, vaikkakin esimerkiksi Morgan Freemanin rooli jää pieneksi. Sitä vastoin Gary Oldmanin näyttelemä komisario Gordon saa Beginsiin nähden valtavasti tilaa ja sitä kautta elokuva rönsyilee onnistuneesti sinne tänne. Myös Katie Holmesin vaihto Maggie Gyllenhaaliin on erittäin onnistunut ja Gyllenhaal kykeneekin tuomaan elokuvan vaatimaan tärkeään naislenkkiin uusia tuulia merkittävästi. Lisäksi elokuvan kolmas vahva lenkki, Aaron Eckhart osoittaa aivan uusia puolia itsestään tuoden elokuvaan lisää kaivattua synkkyyttä. Harvey Dentin matka valosta pimeyden puolelle onkin elokuvan herkkuhetkiä: Jokerin johdattattelemana pudotus ei tapahdu liian äkkiä, vaan Nolan haluaa herkutella tilanteella aivan loppuun asti. Tämänkaltainen teema onkin tuttua jo sarjakuvista: kuinka oikeasta sankarista saadaan itsensä vastakohta, Kaksinaama.

Mitä The Dark Knight sitten tarjoaa katsojalleen? Olisi liian helppoa vastata tähän kysymykseen, että viihdyttävää, toiminnalla höystettyä seikkailua, sillä se on osittain väärä vastaus. Ensinnäkin Nolanin elokuva palauttaa Ironmanin tuella katsojakunnan uskon sarjakuviin perustuvien elokuvien potentiaaliin, joka on ollut jo pitkään kadoksissa erilaisten floppien ansiosta. Toisaalta Nolan haluaa elokuvallaan osoittaa, että olemme nimenomaan ihmisiä, emmekä eläimiä, kuten Jokeri toiminnallaan haluaa todistaa. Kun tämän yhdistää vanhaan teemaan, jossa miljönäärin kellotapulissa uinuvat lepakot haluavat syöksyä esiin, niin saadaan kasaan erittäin väkevä elokuva, joka on täynnä räjähtävää toimintaa, sarjakuvamaisia ihmiskohtaloita ja jännittäviä tilanteita. Kaiken kruunaa valkokankaan tämän hetken kiistaton ja voittamaton paha olento, Jokeri, jonka rationaalisen irrationaalinen tyyli ja olemus sekoittaa koko Gothamin. Tämän kun summaa, niin käsissä on jotain käsittämättömän hienoa, joka pitäisi kokea nimenomaan teatterissa ja nähdä tämä elokuva pysäyttämättömänä ja viihteellisenä pommina, joka hiljentää jopa yläasteikäisten poikien leipälävet elokuvateatterin takapenkillä lähes kolmeksi tunniksi.