Sarjatulta

“Perkeleen perkele!” – Powers Boothe

80- ja 90-luvuilla villien c-luokan toimintaelokuvien perusjätkänä unohdettu tusinaohjaaja Dwight H. Little ei yltänyt koskaan viralliseen läpimurtoonsa. Sitä ei sovi ihmetellä, sillä miehen ohjaustöihin lukeutuu mm. Halloween 4: The Return of Michael Myers ja Steven Seagal tossusamoilu Marked for Death. Little oli yksi niitä onnekkaita ihmisiä, jotka saivat työskennellä Bruce Leen pojan, Brandon Leen kanssa ennen tämän valitettavaa kuolemantapausta vuonna 1994.

Brandon Lee ehti esiintyä vain viidessä elokuvassa lyhyeksi jääneen uransa aikana. Hänen debyytti Long zai jiang hu (1986) sekä ensimmäinen jenkkileffa Laser Mission (1990) ovat täysin unholaan upotettuja filmijätöksiä. Kolmantena elokuvana mies sai näytellä Ruotsin toimintasankari Dolph Lundgrenin rinnalla Mark L. Lesterin raivokkaassa turpajuhlassa Showdown in Little Tokyo. Elokuva oli askel oikeaan suuntaan ja seuraavana olikin vuorossa miehen ensimmäisenä virallisena pääroolina muistettava Rapid Fire. Huimaa laatuviihdettä vuodelta 1992.

Käsistään ja suustaan suplikki taideopiskelija Jake Lo (Brandon Lee), kuuluisan kiinalaisen vapaustaistelijan väliinpitämätön poika, todistaa Yhdysvaltojen suurimman huumeiden salakuljettajan Antonio Serranon (Nick Mancuso) suorittaman murhan ja joutuu vaikeuksiin. Serrano on poliisien pitkään jahtaama nilkki, eikä miestä vastaan ole koskaan realisoitunut riittävästi todisteita. Nyt Jaken todistuksen turvin Serrano on mahdollista saada mutustamaan näkkäriä linnaan, mutta Serranolla on palkkalistoillaan niin poliiseja kuin valtion virkamiehiäkin. Serranoa vuosikymmenen jahdannut karski poliisisetä Maze Ryan (Powers Boothe) ottaa Jaken suojelukseensa ja kaksikko lähtee Serranon perään kahdestaan.

Rapid Fire on ennalta-arvattava, tökerö ja kaikinpuolin melko huonosti tehty elokuva. Brandon Leen, sekä melkein kaikkien muidenkin niin sanottu näyttely aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Lee heiluu koko elokuvan 7-numeroa liian suuressa hihattomassa paidassa ja syöksyilee pahiksesta toiseen vailla mitään näkyvää koreografiaa. Ainoat plussat elokuvassa nostattaa Powers Boothe, joka on hyviä elementtejä sisältävässä roolissaan riemukas. Harmillisesti Boothen hahmo on kirjoitettu päin helvettiä, eikä alussa niin loistavan hahmon krapulaisia maneereja ole osattu käyttää oikein. Lo:n kiinassa hillotettu vallankumousisä kummittelee miehen takaraivossa ja Mazesta Lo saa uuden isähahmon.

Elokuvan tekninen puoli ei hivellyt silmiä tai korvia, juoni oli typerää kioskikirjallisuutta, näyttelijät Boothea lukuunottamatta täysin esoja eikä toimintakohtauksetkaan tunnu vakuuttavan. Joten mikä ihme voi vetää katsojan tämän rainan pariin? Omalta kohdaltani voin sanoa, että Rapid Firen totaalisesta paskuudesta huolimatta viihdyin sen tarjoaman puolitoistatuntisen täysin vikisemättä ja nauroin useassa kohdassa itseni melko moreeniksi. Elokuvan huonous osoittautuu sen kantavaksi voimaksi ja jos tämän kaltaiseen elokuvaan olisi oikeasti sählätty jotain merkityksellistä, ei sitä jaksaisi vilkuilla läpi mitenkään. Hyvässä ja ennenkaikkea huumorintajuisessa seurassa muutaman olusen ja savukääryleen kerä Rapid Fire toimii hienosti.