American Pie 5: The Naked Mile

Menestyskomedia America Pien jälkeen itse elokuvasta on tullut tuote ja Poliisiopistojen kaltainen ilmiö, joka tarkoittaa sitä, että tuon tunnetun nimen turvaamana tehdään kaikenkarvaisia komedioita, joilla jallitetaan yleisöä maksamaan turhasta elokuvasta dollarit ja eurot kassaan. Tämä on siis tuottajien tekosyy. Ohjaaja Joe Nussbaumin tekosyy puolestaan American Pie 5: The Naked Milen (American Pie Presents: The Naked Mile) tekemiseen on erilaisten typerien ihmisten esitteleminen alusvaatteissa ja ilman. Kyllä, American Pien “viides” osa on sellaista härän paskaa, ettei tämänkaltaisia komedioita pitäisi Makuunista tai mistään muualtakaan löytyä. Elokuvan jäljiltä ihmiskunta on jälleen kerran pienen askeleen lähempänä lopullista tuhoa, kun Stiflerin suvun taru jatkuu tällä kertaa alastoman mailin merkeissä.

American Pien viidennen osan juoni on kaikille varmasti tuttua tutumpi, eikä sitä periaatteessa pitäisi toistaa, sillä kyse on jälleen rakkaudesta, neitsyydestä ja tietenkin siitä seksistä. Voi hyvää päivää, kuinka nöyryyttävää voi olla katsoa John Whiten touhuja, kun hän näyttelee Stiflerin suvun mustaa lammasta, Erikiä. Erikin ongelmat juontavat juurensa siihen, että kuuluisa sukunimi alkaa olla taakka, joka vaatii naisseikkailuja ja hurjaa juhlimista. Karistaakseen tämän raskaan vastuun harteiltaan, nuori mies päättää lähteä yliopistolla järjestettävään “alastomaan mailiin”, jossa alastomuutta ja viinaa on miltei enemmän kuin laki sallii. Tuloksena on typeriä kisoja, jossa ämpäreitä ripustetaan heppiin, jalkapallo-ottelu kääpiöiden joukkuetta vastaan (joka on niin venytetty ja puuduttava, että suosittelen käymään jääkaapilla ottelun alkaessa), sekä tietysti vähän erikoisempaa kanssakäymistä villien tyttöjen kanssa.

American Pie 5: The Naked Milen näyttelijät ovat kaikkinensa varsin huonoja, mutta niin on itse elokuvakin. Kun Nussbaum repii huumoria siitä, että Erik paskantaa kuivaimeen tai kuinka Erikin kavereiden hepit sojottavat pystyssä puolet elokuvaa, niin ollaan jo miltei pohjalla. Tosirakkauttahan Nussbaum on taas etsimässä ja valkoisen hevosen selässä sitä sitten lähdetään hakemaan, mutta tuloksena on vain äärettömän muovista ja pinnallista sontaa, joka on niin siirappista, etteivät edes Kauniit ja rohkeat pysty samaan. Todellinen pohjapudotus on kuitenkin nk. kääpiönäkökulma, jossa kääpiöt näyttelevät sellaisia kovanaamoja, että Sormusten Herran Gimli on vain pelkkää vessapaperia. Myötähäpeä, joka elokuvasta jää päällimmäisenä mieleen, ei lähde edes vessapaperilla: oikea ratkaisu olisi heittää tämä elokuva suoraan jorpakkoon.