Isiemme liput

Clint Eastwoodin käden jälkeä on totuttu pitämään pettämättömänä, miltei jopa huikeana. Eastwood onkin ohjauksillaan puskenut monien kriitikoiden sydämiin osuvilla elokuvilla, mutta väistämätön takapakki on vain ollut ajan kysymys. Ja tässä se nyt sitten on: luotto-käsikirjoittajansa, Paul Haggisin, kanssa tehty elokuva, Isiemme liput (Flags of Our Fathers) on Eastwoodin ohjaamana varsin heikkoa ja äärimmäisen puuduttavaa katsottavaa. Tarina, joka niputtaa yhden kuuluisimmista valokuvista, muistuttaa Eastwoodin käsissä lähinnä siirappiselta kioskikirjallisuudelta, jonka punainen lanka on täysin hukassa. Itse asiassa koko lanka on niin hukassa, että se jää jopa katsojalta löytämättä.

Isiemme liput sijoittuu Tyynelle valtamerelle, toiseen maailmansotaan, jossa Yhdysvaltain merijalkaväki rantautuu taistelemaan pienelle Iwo Jiman pläntille. Seurauksena on verta ja kuolemaa, mutta taistelun sijasta Eastwood käpertyy Yhdysvaltain lipun ympärille ja ottaa tarkastelunsa -ja koko elokuvansa- kohteeksi yhden kuuluisimmista valokuvista, mitä on koskaan otettu. Kyseessä on kuuluisa valokuva, jossa jenkkisotilaat pystyttävät lipun Iwo Jiman korkeimmalle kohdalle. Tämän varaan, ja kotimaassa tapahtuvaan propagandaan, Eastwood rakentaa kuivan sotadraaman, jonka parissa nukahtaminen ei tunnu kovinkaan vaikealta.

Itse asiassa Isiemme liput on niin harhaileva elokuva, ettei katsoja kykene saamaan Eastwoodin teoksesta mitään otetta. Kun elokuvassa pääosassa olevat näyttelijät täydentävät harmaata ja häilyvää tunnelmaa Ryan Phillippen johdolla, jää katsojalle "kukkaroon" vai pelkkä Matti. Ehkä ensimmäistä kertaa Eastwoodin ohjaamassa elokuvassa käykin niin, etteivät näyttelijät erotu elokuvastaan millään tavalla esiin. Phillippe kun on roolissaan vain tyhjää täynnä oleva tuijottelija, joka antaa tekojensa puhua. Kun teoista on päästy filosofian puolelle, tulee korrektia sotalääkäriä näyttelevä Phillippe lähes tiensä päähän ilmeettömillä kasvoillaan.

Samaan syssyyn voidaan helposti laskea kotimaahan raahatun "lippu-kolmikon" toinen jäsen, Jesse Bradford, jonka hapuilevasta ja arkailevasta pyrkyriroolista on vain lyhyt matka unohdukseen. Kolmikon viimeinen jäsen, Adam Beach, sentään yrittää tuoda elokuvaan tunnetta ja traagisuutta, mutta itsesäälissä rypevän ja alkoholistiksi muuttuvan intiaanin kohtalo ei loppupeleissä juurikaan elokuvaa jaloilleen nosta, vaikka Beachin näyttelemä Ira on kiistattomasti elokuvan traagisin hahmo.

Isiemme liput on ylipitkä elokuva sisältöönsä nähden ja elokuvan tarinankerronta hyppii, sekä toimii huonosti. Sotatantereelta siirtymiset eivät tunnu oikeastaan miltään ja kotimaassa tapahtuva rahankeräys tuntuu etenevän kuin junan vessa. Muutenkin Eastwood on saanut tehtyä pääosissa esiintyvistä näyttelijöistä harvinaisen epäkiinnostavia hahmoja, joiden tehtäväksi jää ympärillä tapahtuvien asioiden ihmettely. Pohjimmiltaan Isiemme liput on kuitenkin kantaa ottava teos, joka kertoo katsojalle tavallisten ihmisten ponnistuksista sodan voittamiseksi samalla moittien erilaisia haaskalintuja, jotka kiertelevät kuuluisuuden ja menestyksen raadolla. Poliitikot kuvataan kylmästi laskelmoiviksi tapauksiksi ja hännystelijöitä riittää tunguksi asti. Eräänlaisella petoksella kerätty raha tuntuukin häiritsevän lähes jokaista elokuvan hahmoa, mutta vain Beachin Ira tuntuu reagoivan siihen. Tuloksena on jurrissa tapahtuvat esiintymiset, itkut, vitkut ja tovereiden olkapään tuki. Tummien kuvien ja sankaruuden maailmasta onkin vain lyhyt matka rappioon, tuhoon ja tavallisuuteen, jota tämäkin elokuva viime kädessä tarjoaa.