Kadonneen aarteen metsästäjät

Aikamme ehkäpä tunnetuin, menestynein ja taidokkain ohjaaja, Steven Spielberg, löi hynttyyt yhteen toisen suuren visiönäärin, George Lucasin, kanssa 80-luvun alussa. Heidän tarkoituksenaan oli nostaa unholaan jäänyt seikkailuelokuva takaisin suuren yleisön tietoisuuteen. Silloin vielä nuorten miesten lapsuuden muistot Carl Barksin Roope Ankan aarteenmetsästyksistä olivat tuoreessa muistissa ja miehet halusivat tuoda tätä intoa ja uskallusta valkokankaalle vakavasti otettavassa seikkailuelokuvassa.

Vaikka Tom Selleckiä pyydettiinkin alunperin Indiana Jonesin rooliin, oli Harrison Ford kuitenkin Spielbergin ykkösvaihtoehto. Ainoastaan Lucas olisi halunnut jonkun uuden miehen roolin, koska Ford oli näytellyt jo American Graffitissa ja Star Wars:ssa. Onneksi Selleck oli kiinni Magnum P.I sarjassa, sillä voisin vaikka vannoa että, “Kadonneen aarteen metsästäjät” ei olisi ollut sellainen täysosuma kuin se tuli olemaan Fordin heilutellessa ruoskaa. On myös vaikeata nykyään kuvitella, että tälle elokuvalle oli aikanaan lähes mahdotonta löytää elokuvayhtiötä, sillä olihan kyseessä jo jonkinverran menestystä tahkoneet Lucas ja Spielberg. Ainoastaan Paramount otti “poikien” projektin vakavissaan ja loppu onkin sitten elokuvahistoriaa.

Kadonneen aarteen metsästäjät edustaa ehkäpä puhtaimmillaan perinteistä seikkailuelokuvaa, joka ottaa toki itsensä vakavasti, mutta ei todellakaan liian vakavasti. Huumori, toiminta ja aina väliin ripoiteltu raadollinen totuus 30-luvun maailman pahimmasta vitsauksesta, natseista, tuo tarvittavaa uskottavuutta ja viihdyttävyyttä, joka upposi suurimpaan osaan läntistä pallonpuoliskoa. Indiana Jones edustaa ehkäpä täydellistä vastakohtaa stereotyyppisestä arkeologista, mutta on kuitenkin silti täysin uskottava roolissaan. Älyllisesti vertaansa vailla oleva professsori, mutta samalla lapsenomainen rämäpää, joka hoitaa osan ongelmistaan nyrkeillä, aseella ja ruoskalla, ja on samalla yhtä periksiantamaton kuin ulosottomies. Jones on vastentahtoinen sankari, joka joutuu tahtomattaan -ja välillä tarkoituksella- tiukkoihin tilanteisiin ja selviää niistä aina joko tuurilla, taidolla tai tahdolla.

Eletään siis 1930-lukua kun Tohtori Jones palaa jälleen yhdeltä seikkailultaan takaisin yliopistoon sorvin pariin. Jälleen kerran Jonesin Nemesis Belloq on onnistunut viemään tämän etsinnän hedelmät, mutta eipä aikaakaan kun ovella kolkuttavat Yhdysvaltain hallituksen miehet lakit kourassa. Suurena uhkana tuolloin olleet natsit ovat alkaneet kääntämään Egyptiä ympäri löytääkseen yhden historian suurimmista ja ainakin joidenkin mielestä voimakkaimmista aarteista, liiton arkin, jonka pitäisi sisältää Mooseksen murskaamat alkuperäiset 10 käskyä. Tämän lisäksi arkin pitäisi toimia uskomattomana aseena, tai näin ainakin natsit uskovat. Jones saa tehtäväkseen etsiä arkki ja tuoda se valtoihin ennenkuin Hitler pääsee siihen käsiksi.

Indianan matka käy Nepalin kautta Egyptiin, jossa Jonesin vanha ystävä Sallah, (aina loistava John Rhys-Davies) on valmis auttamaan Indianaa. Nepalista tarttuu mukaan Jonesin vanha heila Marion, joka ei olekaan se tavanomainen miesten kaulassa roikkuva misukka. Jonesin saavuttua paikalle samaan aikaan natsien kanssa, alkaa tietenkin hirveä rähinä ja kuinka ollakkaan koko baari palaa maan tasalle ja Marion hyppää Indianan kyytiin kohti Pohjois-Afrikkaa. Marionia näyttelevä Karen Allen on kyllä elämänsä roolissa ja ajankuvalle epätyypilliseen tapaan hän onkin enemmän Jonesin taistelijapari kuin se “nainen hädässä”-karikatyyri.

Arkin etsinnässä parivaljakko joutuu tietenkin natsien ja paikallisten hampaisiin. Egyptin kujilla tapahtuu ehkäpä yksi elokuvahistorian muistettavimpia kohtauksia, kun isokokoinen mustakaapuinen “soturi” haastaa Jonesin miekoilla tapahtuvaan kaksinkamppailuun, mutta Jones vain ampuu miehen siihen paikkaan. Kohtaus oli toki suunniteltu toisin, mutta Harrisonin loistava improvisaatio teki kohtauksesta todellakin ikimuistoisen. Tarina soljuu eteenpäin aina sopivasti huumoria ja toimintaa viljellen, missä Jones joutuu mitä mielenkiintoisimpiin kiipeleihin aina “Sielujen kaivosta” uskomattomaan rekkatakaa-ajoon asti, jossa nähdään myös yksi uskomattomimmista stunteista mitä pääosanäyttelijä itse tekee. Rekan perässä roikkuminen ruoskan varassa olisi ollut jopa oikealle stuntmiehelle vaarallista, mutta Ford hoitaa itse tämänkin tempun, tosin kylki ruhjeilla.

Kun pienen sukellusveneretken päätteeksi Jones joutuu natsien salaiseen saaritukikohtaan, alkaa loppukliimaksi lähentyä ja totuus paljastua itse arkista. Siinä missä Jones on rationaalinen arkeologi, on Belloq enemmänkin salatieteisiin uskova opportunisti, joka havittelee aina niin vaatimatonta Jumalaista valtaa. Eipä siis aikaakaan, kun Belloq ja natsit yrittävät aktivoida arkkia, ja saada siitä haluamansa aseen voittaakseen toisen maailmansodan, tapahtuu niin kuin olettaa saattaa, eli paha saa palkkansa. Loppu tuo myös sen kaivatun pienen yliluonnollisen vireen, joka erottaa tämän tekeleen niistä muista aarteenmetsästyselokuvista, jotka seurasivat tämän teoksen menestyksen jalanjälkiä.

Kadonneen aarteen metsästäjän oli ensimmäinen “nykyaikainen” seikkailuelokuva, joka poiki jo kolmannen jatko-osan, ja kymmeniä vastaavanlaisia yrityksiä kuten “Vihreän timantin metsästys” jne. Tämä elokuva edustaa seikkailuelokuvaa parhaimmillaan tuomalla katsojan eteen ajattoman ja helposti lähestyttävän viihdepläjäyksen, joka sopii lähes kaikenikäisille olematta kuitenkaan liian lapsellinen. Kun elokuva viihdyttää lähes samalla tavalla vielä 27 vuoden jälkeen, voidaan sanoa, että kyseessä on yksi parhaista seikkailuelokuvista, mitä koskaan on valkokankaalla nähty.