elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Steven Spielbergin elokuvat ovat olleet lapsuuteni suuria vaikuttajia. Elokuvat, kuten Kadonneen aarteen metsästäjät, Jurassic Park, Viimeinen ristiretki, Schindlerin lista ja Tappajahai, ovat kaikki omien...

Steven Spielbergin elokuvat ovat olleet lapsuuteni suuria vaikuttajia. Elokuvat, kuten Kadonneen aarteen metsästäjät, Jurassic Park, Viimeinen ristiretki, Schindlerin lista ja Tappajahai, ovat kaikki omien genrejensä klassikoita. Indiana Jones-trilogia on sarja seikkailuelokuvia joidenlaisia ei olla nähty enää sen jälkeen. Edes nykypäivänä kehumani Pirates-elokuvat eivät vedä vertoja niille. Joten kun George Lucas ilmoitti vielä neljännen Indiana Jonesin saapumisesta vuodelle 2008 olin hyvin varautunut ja skeptinen. Ensi-illan lähestyessä päätin kuitenkin sysätä syrjään pessimistisen asenteeni ja varauksetta ottaa vastaan kaiken mitä Indyn viimeinen seikkailu tarjoaisi.

Elokuvan päätyttyä oloni oli kuin minua olisi lyöty kasvoihin.

Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta ei ole ainoastaan huono elokuva; se on surkea Indiana Jones-tarina.

Kuluneet melkein kaksi vuosikymmentä iskevät heti päin näköä. Kulunutta aikaa yritetään paikata vesittämällä kuvaa ja väriskaalaa enemmän 70-luvun tyyliseksi ja aikalaiskuvausta ängetään väkisin vääntämällä joka raosta sisään. Lopputulos muistuttaa paljon viime kesänä nähtyä Die Hardia; joka kohtauksessa yritetään muistuttaa siitä miten hyviä vanhat elokuvat olivat, kertaakaan yrittämättä olla omillaan seisova hyvä elokuva.

Indiana Jonesin matka johtaa tällä kertaa Roswellin kautta syvälle eteläisen maailmankolkan viidakoihin muinaisen kristallikallon johdattamana. Perässään Cate Blanchetin johtama erikoisjoukko Stalinin parhaita sotilaita, sekä menneisyytensä rakkaus, Indy huomaa joutuvansa pian kasvokkain suuremman kohtalon kanssa kuin uskoisikaan.

Hyvät hetket elokuvassa voidaan laskea yhden käden sormilla. Kun elokuva alkaa niin älyttömällä ja epä-Indymaisella kohtauksella kuin nyt, voi vaan miettä miten pahemmaksi tilanteet menevät ennen kuin lopputekstit rullaavat. Harrison Ford on edelleen sama vanha Indy; hänessä on ainesta kannatella huonoimpiakin hetkiä elokuvassa renttumaisella karismallaan. Hänen hypyissään on vielä puhtia ja iskuissa vanhaa kunnon voimaa, jopa lierihattu sopii kuin nakutettu. Cate Blanchett on varteenotettava pahiksenpuolikas, mutta hänestä ei kertaakaan kehitetä millään tavalla aidosti uhkaavaa tai kiinnostavaa vastapainoa Fordin nimikkosankarille. Karen Allenin ja Fordin yhteisessä kinastelussa on hitunen samaa vanhaa sähköä ja lämpöä mitä siinä oli vuosia sitten. Elokuvan alkuun saadaan myös mahtumaan yksi ikoninen kuva, joka on itsessään kiinnostavampi ja parempi kuin mikään mitä loppuelokuvalla on tarjota.

Sitten mennäänkin alamäkeä ja kovaa. Näyttelijä Denham Elliottin kuoltua 90-luvun alussa ja Sean Conneryn kieltäytyminen palaamasta eläkkeeltä Indyä varten on johtanut siihen, että hahmojen olemassaolo ja tärkeys ohitetaan hutaisemalla ja esittelemällä Jim Broadbentin näyttelemä dekaani tarinaan. Vanhoja hahmoja yritetään herätellä henkiin ja vanhoja tapahtumia kerrataan pakollisella pilke silmäkulmassa hekoheko-asenteella, mutta ainoa asia mihin tämä johtaa on vanhojen elokuvien laadun muistaminen ja nykyisen elokuvan laaduttomuuden korostuminen. Uudet hahmot esitellään tarinaan kuin vanhat tutut, joiden näkemisestä pitäisi ilahtua ja heti kiinnostua, mutta koska yhdellekään ei rakenneta minkäänlaista jännitettä, syvyyttä tai kemiaa toistensa kanssa niin heidän olemassaolo on yhtä tyhjän kanssa. Karismaattiset luonnenäyttelijät kuin John Hurt ja Ray Winstone ovat täysin hukassa yksiulotteisissa hahmoissaan. Shia LaBeouf ei ole huono, mutta pikemminkin täysin turha ja hyödytön lisä tarinaan.

Elokuva ei kertaakaan tunnu jännittävältä, mukaansatempaavalta tai edes kiinnostavalta. Jatkuvasti sen rakenne huutaa edes ripausta vanhojen elokuvien tunteesta tai jännitteestä. Indianan viehätys piilee siinä, että hahmo aina tuntui ajautuvan yhdestä pinteestä vielä pahempaan vain selviytyäkseen niistä nokkeluutensa ja periksiantamattomuutensa takia. Kristallikallon valtakunta hukkaa tämän konseptin täysin, eikä Indiana kertaakaan tunnu olevan vaarassa tai edes likimain tukalassa tilanteessa. Tähän voi vaikuttaa myös ylilyötyjen taistelujen huono rytmitys. Suuressa kolmen auton takaa-ajossa yksi olennainen hahmo katoaa mystisesti kesken taistelun vain ilmestyäkseen uudelleen kuin tyhjästä juuri kriittisellä hetkellä. Kaukana ollaan viimeisen ristiretken tankki takaa-ajosta, puhumattakaan kadonneen aarteen metsästäjien toimintakohtauksista.

Suurimpia vetovoimia Indianan tarinoissa on ollut sen uskottava lähestymistapa älyttömiin aiheisiin. Asiat kuten Kristuksen viimeisen aterian muki, verenhimoinen Kali-uskonto tai jopa arkku, jossa Mooseksen kymmenen käskyä uinuvat ovat myyttisiä ja satumaisia kohteita, mutta kohdeltuna uskottavalla tavalla täysin hyväksyttäviä seikkailujen aarteiksi. Neljäs seikkailu alkaa Roswellista, joka asettaa Indianan jahtaaman kohteen selväksi ensi minuuteilta asti. Herää kysymys, miksi vaihtaa kiinnostuksenkohdetta koko maailmaa koskettavista historiallisista ja uskonnollisista ikoneista puhtaaseen sci-fiin, jota jokainen Indy-imitaattori on yrittänyt jo aiemmin?

Olisi helppoa sysätä kaikki vihat Lucasin niskaan ja miksi ei? Tuhottuaan jo Star Warsin kaamealla uudella trilogialla ja keskityttyä useamman vuoden ajamaan omaa Indiana Jones-tarinointiaan muiden ehdokkaiden (mm. Frank Darabont) ylitse, alkaa tuntua siltä kuin Lucas yrittäisi systemaattisesti pilata vanhojen hyvien tekojensa mainetta. Mutta jopa Spielberg, jota niin syvästi kunnioitan, tuntuu olevan autopilotilla tarinankertojana. Elokuvan sydän ja sielu loistavat poissaolollaan ja saavat aikaan parhaimmillaan vain kalpean kaiun sarjan sykkivästä sydämestä.

Sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä mitä mieltä kriitikot ovat. Indiana Jones on tunnetuin toimintasankari kautta elokuvahistorian ja jopa hänen siluettinsa on tunnistettavissa kautta maailman. Vaikka elokuva saisi universaalisti huonoja arvosteluja (mitä ei tule tapahtumaan), se tulee silti keräämään enemmän kuin tarpeeksi katsojia antaakseen niin Lucasille, tuotantoyhtiöille kuin Spielbergille varaa ajatella, että mitä jos jatko-osia voisi sittenkin tehdä vielä lisää. Mutta minulle se oikea Indiana Jones ratsasti auringonlaskuun 19 vuotta sitten eikä koskaan palannut. Tämä uusi herrasmies, joka teeskentelee olevansa hän, saa minut vain surumieliseksi.

Yhteenveto
Indiana Jonesin paluu on kalpea ja riutunut varjo vanhoista seikkailuista joista tunnettu sankari sinkosi kuuluisuuteen.

Joonatan Itkonen

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.