elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Kun Neil Marshall palautti uskoni perinteiseen, pimeän pelkoon nojaavaan, kauhuelokuvaan, niin odotin miehen seuraavalta elokuvalta ehkä kohtuuttomankin suuria asioita. Kevyin mielin teatteriin astellessani ei...

Kun Neil Marshall palautti uskoni perinteiseen, pimeän pelkoon nojaavaan, kauhuelokuvaan, niin odotin miehen seuraavalta elokuvalta ehkä kohtuuttomankin suuria asioita. Kevyin mielin teatteriin astellessani ei käynyt mielessänikään, että Marshallin uusin ohjaus (kuten myös käsikirjoitus), Doomsday, olisi näin sekava ja sitä kautta huono elokuva. Sitä se kuitenkin oli, sillä Doomsday jätti suuhuni hyvinkin ristiriitaisen kuvan, jossa negatiiviset puolet kumosivat elokuvan positiiviset puolet. Tarina ihmiskuntaa, tarkemmin sanottuna Britanniaa, uhkaavasta viruksesta on tuttua juttua, mutta apokalyptinen meininki sentään vaikutti pirteältä tuulahdukselta nykyelokuvan toimintagenreen. Onnistuneesti Mad Maxeja lainaava elokuva saakin tuulta alleen, mutta kadottaa otteensa jonnekin Skotlannin nummille siinä samassa rytäkässä, eikä pääosassa heiluvasta Rhona Mitrasta ole loivan luisun pysäyttäjäksi.

Loiva luisu alkaa kuitenkin suhteellisen korkealta, sillä Doomsdayn alku on lupauksia herättävä: tappajaviruksen jyllätessä viranomaiset päättävät rakentaa Hadrianuksen muurin uudelleen pidättelemään pohjoisosan (Skotlannin) asukkeja, joilla tappava virus leviää kuin rutto. Tuloksena on tietenkin kuolemaa, kuolemaa ja kuolemaa, mutta jotain jää silti eloonkin. Kun Lontoota uhkaa sama "viikatevirus", lähetetään Rhona Mitran näyttelemän Edenin johtama erikoisjoukko etsimään eloonjääneitä -ja näinollen immuuneja- pohjoisesta. Tästä alkaa "28 weeks later"-elokuvaa ja "Mad Max"-elokuvasarjaa lainaileva osa, josta ei vauhtia puutu. Craig Conwayn näyttelemä Sol ehtii vielä pistää ihmissyöntikekkerit pystyyn lähes surrealistisella ja absurdilla tavalla, mutta sitten tulee noutaja juonen kuljetukselle, tarinalle ja koko elokuvalle.

Marshall nimittäin yhdistelee käsittämättömästi erilaisia ihmisryhmiä lokeroihin, joiden muotista on kenenkään vaikea käsittää yhtään mitään. "Mad Maxeily", punk-henkisyys ja tatuoinnit vaihtuvatkin kuin aikakoneen, jota elokuvassa käytetty höyryveturi ilmeisesti symboloi, kautta keskiaikaan, jossa brutaalius toki pysyy samana, mutta vain uusissa hepenissä. Loikkaus elokuvassa on niin hämmentävä, ettei tavallinen katsoja pysty käsittelemään moista sykäystä ongelmitta. Solin ihmissyöjien käsistä karattuaan sekalainen ryhmä joutuukin gladiaattoritaistelun ja kuumien hiilihankojen keskelle. Ai miksikö? -En tiedä.

Samaa ihmettelyä voidaan jatkaa näyttelijöiden osalta, sillä pääosassa esiintyvä Rhona Mitra onnistui kyllä Nip & Tuc -sarjassa hyvin, mutta Doomsdayssa näyttelijätär on suoraan sanoen persoonaton ja sieluton kone. Jonkinlaista "teknosilmäänsä" suhteellisen ahkerasti esittelevä Mitra onkin roolissaan täysin persoonaton ja epäkiinnostava tapaus. Katsojalle onkin miltei yhdentekevää, kuka tai ketkä Mitraa hakkaavatkin, sillä sieluton kone kyllä osaa potkia takaisin. Samaa maata ovat myös David O’Haran näyttelemä ministeri Canaris, joka tosin osaa olla hieman karismaattisempi tapaus, sekä Malcolm McDowell, jonka rooli on lähinnä patsastella. Samaan sarjaan kuuluu myös konkari Bob Hoskins, jonka rooli poliisipäällikkönä jää katsojan pettymykseksi muutaman vuorosanan varaan.

On elokuvassa valopilkkujakin: "Mad Max"-henkiset Craig Conway ja Lee-Anne Liebenberg tuovat elokuvaan anarkistista punk-henkeä, joka tuntuu oudon vapauttavalta muuten näin jäykässä elokuvassa. Conwaysta ja Liebenbergistä tulee myös väkisin mieleen Marvelin eräässä sarjakuvassa nähty Marsalkka Laki, jonka maailmassa ei ole ihan kaikki kunnossa. Muutenkin Conway on elokuvan henkeen nähden kaikkein uskottavin hahmo; kun kaikki on mennyt perseelleen, niin mennään sitten vielä mentaalisestikin perseelleen. Conwayn näyttelemä Sol onkin pistänyt ajatusmaailmansa ja leirinsä sekaisin.

Doomsdayssa on oikeanlaista yritystä, joka ei silti tuota katsojalle palkintoa. Marshallin edellisen elokuvan esimerkin mukaisesti Doomsdayssa viljellään myös veririkasta väkivaltaa, jossa irtopäät lentelevät sinne tänne. Veren roiskuessa miltei kameran linssiin asti, on todettava, että Marshall on paikannut elokuvan juonen puutteita brutaalilla ja groteskilla väkivallalla. Tosin toimintapätkässä väkivallasta pitääkin tulla vallitsema voima, mutta Doomsdayssa väkivalta on pikemminkin laki kuin sääntö. Toisaalta moinen graafinen irroittelu saa varmasti monet katsojat liikkeelle, mutta asiassa ei ole enää mitään uutta. Kauhuelokuvan uskottavuuden palauttanut Marshall sortuukin lopulta älyttömiin kliseisiin valiten juonen kuljetuksessa kaikkein helpoimman tien. Kun juonen puolesta älyttömyyksiä oikein viljellään ja oikeastaan mitään ei vaivauduta selittämään, niin katsojalle jää elokuvan päätyttyä käteen pelkkä luu. Sääli sinänsä, sillä pienellä viilauksella, idiotismien karsimisella ja kunnollisella juonella elokuvasta olisi saattanut olla johonkin. Nyt Doomsday on vain yksi graafinen väkivaltaeepos muiden joukossa.

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.