Sooloilua

Paremminkin näyttelijänä tunnetun Lauri Nurksen tuorein ohjaus, Sooloilua, on ennakkotiedoista poiketen kevyt draama. Elokuvan pitäisi olla komedia, mutta ainoa huumori, joka koko julkaisusta irtoaa, on DVD:n kannesta löytyvä neljä tähteä Kotivinkiltä. Siihen koko iloittelu ja irroittelu sitten jääkin, sillä Katja Kallion (Kuutamolla käsikirjoittaja) käsikirjoittama elokuva on suoraan sanoen ontto kuin linnunpönttö ja vaisu kuin Saija Lentosen roolisuoritus. Jussi-palkittu (paras naissivuosa) Sooloilua onkin keskinkertaista, tyypillistä ja ehdottoman muovista Suomi-elokuvaa, jonka ainoana funktiona on tuottaa tekijöilleen tarpeeksi rahaa seuraavaa sähellystä varten.

Elokuvan alasajo alkaa jo pääosanesittäjä Saija Lentosesta, joka ei pääse rooliinsa oikeastaan missään vaiheessa sisälle. Lähes myötähäpeää aiheuttavan tekoitkun ja nyrkkien puinnin jälkeen katsojan käteen jää melkein käyttämätön kortti, sillä elokuvan keskushenkilön tavanomaisuudesta, saatika huumorista, ei kykene kovinkaan helposti nauttimaan. Lentonen onkin kuin Young Loven "tyttönen" hieman aikuisemmassa maailmassa. Tosin Lentosen suoranainen heikkous ei johdu täysin hänestä itsestään, vaan lähinnä Kallion käsittämättömän vaisusta käsikirjoituksesta.

"Sooloilun" pelastajaksi nousee kuitenkin elokuvan toinen vahva nainen, Kristiina Elstelä. Anopin ja miniän kohtaaminen onkin elokuvan parasta osa-aluetta, eikä Elstelän suorituksesta voi olla pitämättä. Elstelän näyttelemä Lea onkin elokuvan karismaattisin, totisin ja samalla kenties traagisinkin lenkki, joka poiki kokeneelle näyttelijättärelle täysin ansaitusti Jussi-palkinnon. Myös Kari-Pekka Toivonen venyy keskinkertaisesta kapellimestarin roolistaan kunnialla läpi siitäkin huolimatta, että miehen tehtäväksi on oikeastaan jäänyt vaivaantuneen ja itsekkään Joelin näytteleminen. Tuskaakin Toivosen kasvoilta on luettavissa, mutta Lentosen keskinkertaisuus vie miehen otteista kuitenkin sen parhaan terän.

Sooloilua on teknisesti hyvinkin pätevä elokuva. Sen musiikki ja kuvaus ovat hienosti toteutettuja, mutta itse elokuva onkin sitten epäkiinnostavampi tapaus. Se on kuin formuloiden lyhyt stintti, joka on mennyt useamman mutkan osalta pieleen. Elokuva on myös ärsyttävän suoraviivainen ja ennalta-arvattava tapaus, jossa Minttu Mustakallion hahmon tuleminen sekoittavaksi tekijäksi on tehty tarpeettoman alleviivatusti ja ärsyttävästi. Kun vielä Lentosen touhutipat aiheuttavat elokuvaan tunnelman siirtymisen negatiiviselle vyöhykkeelle, on tuloksena katsojaa väsyttävä kokonaisuus, joka oikeastaan kuvaa suomalaisen elokuvan tämänhetkistä käymistilaa, jossa elokuvaa tehdään liiankin suurella pelivaralla, riskejä välttäen.