Hitman

Alone in the Dark, Resident Evil, Doom, Silent Hill ja nyt uusimpana Hitman. Tähän kun lisätään vielä Mortal Kombatit ja Virtual Fighterit, niin käsissämme on aika läjä tietokonepeleistä tehtyjä elokuvia. Laadun heikkous ja varsinkin epätasaisuus ovat olleet näiden peleistä tehtyjen elokuvien tavaramerkki kautta linjan, mutta tuoko uusin tulokas Hitman tähän genreen mitään uutta? Ei oikeastaan, mutta suunta on nyt ainakin oikea.

Ihan ensimmäiseksi täytyy sanoa että itse en koskaan ole ollut tämän kyseisen pelisarjan suuri fani ja oikeastaan elokuvaa katsoessa tämä on vain plussaa. Puritaanisimmat fanit ovat nimittäin ehtineet jo haukkua loistavan Timothy Olyphantin, a.k.a herra 47:n, siitä, että hän ei näytä laisinkaan pelisarjan hahmolta. Täytyy myöntää, että tietynlainen kovuus ja armottomuus puuttuvat Timothyn kasvoilta, mutta sen minkä hän ulkonäössä menettää, korvaa hän loistavilla näyttelijän lahjoillaan. Jo Deadwood näytti mihin Olyphant parhaimmillaan kykenee ja vaikka Die Hard 4.0 melkein söi koko miehen uskottavuuden, niin raiteille on palattu vahvasti. Kalju Timothy on ajoittain jopa pelottavan yhdenmukainen pelisarjan palkkamurhaajan roolissaan.

Herra 47 on siis salaisen järjestön kouluttama palkkamurhaaja, jonka kyvyt nousevat ajoittain yli-inhimillisyyden tuolle puolen. Näillä miehillä ei ole ollut lapsuutta tai muutakaan koulutusta kuin ainoastaan tavoite tehdä heistä maailman tehoikkaimpia palkkamurhaajia. Tunteet ja moraali ovat vieraita käsitteitä heidän tiedostamassaan maailmassa. Interpolin agentti Mike Whittier on jahdannut jo vuosia näitä salaperäisiä miehiä, mutta aina kun hän pääsee askeleen lähemmäksi murhaajia, he katoavat kuin se kuuluisa pieru Saharaan. Pitkän linjan näyttelijä Dougray Scott vetää agentti Whittierin roolin rautaisella ammattitaidolla, mutta sortuu kyllä ajoittan aavistuksenomaiseen ylisuorittamiseen. Hänen agentti-perävaununa toimiva Jenkins taasen edustaa niin stereotyyppistä apuria, että närästyspillerit meinaavat loppua kesken elokuvan.

Ohjaajana toimiva Xavier Gens on onneksi kuitenkin oivaltanut viedä tapahtumat Euroopan itärintamalle, tuoden juoneen ainakin näennäisesti ripausta kansainvälisyyttä. Täytyykin myöntää, että aina kun tapahtumat sijoittuvat Amerikan ulkopuolelle, niin lopputulos on piirun verran parempi. 47 saa elokuvan alussa mielenkiintoisen tehtävän, sillä hänet on nimittäin palkattu murhaamaan Venäjän presidentti Mikhail Belicoff. Mies suoriutuu tehtävästään toki jäätävän onnistuneesti, mutta kun seuraavana päivänä pressa on jälleen tiedotusvälineiden edessä pieni laastari otsassa, alkaa 47:llä hikiset paikat, sillä tässä ammatissa epäonnistumisia ei todellakaan suvaita. Kun palkkamurhajärjestö lähettää parhaat miehensä 47:n perään, he tulevat huomaamaan, että se ei ollutkaan ihan niin viisas ratkaisu. 47 sattuu nimittäin olemaan koko organisaation sadistisin, viisain ja tehokkain tykki jonka tappamiseen tarvitaan muutakin kuin paljon aseita. Taistelun lomassa 47 törmää myös elokuvan herkkää puolta edustavaan Nikaan, jota suorastaan hellyttävästi tuleva Bond-misu Olga Kurylenko näyttelee. Katsoja voisi kuvitella jotain romanssia näiden kahden välille, mutta vielä mitä, 47 hallitsee itsensä niin kuin hänet on koulutettu, ja vain pienenpieni tuulahdus tunteista on havaittavissa elokuvan lähestyessä loppuaan.

Vaikka tämä elokuva on ohjaaja Gensin ensimmäinen varsinainen Hollywood-tuotanto, on hänen ohjaajan lahjansa todella maagiset. Gens onnistuu tuomaan tietynlaista runoutta kohtauksiin ja Timothy suorastaan tanssii veristä murhabalettia kahden aseensa kanssa tappamalla ilman pienintäkään epävarmuutta häntä vastaan nousseet ystävät ja viholliset. Toki mihinkään Leonin sfääreihin tässä ei nousta, mutta jonkinlaista eurooppalaista tyylikkyyttä tästäkin tekeleestä löytyy. Hidastukset, nopeutukset ja bullet-timet ovat toki jo hyvinkin käytettyä kamaa toimintaelokuvista, mutta Gens onnistuu jaksottamaan toimintakohtaukset niin, että puutumista ei pääse missään vaiheessa ilmenemään. Lopputuloksena onkin eittämättä yksi parhaista tietokonepeleistä tehdyistä elokuvista, ja tämä antaa uskoa sille, että pelielokuvilta voidaan tulevaisuudessa odottaa myös jotain hyvää.