elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Kun Steven Soderbergh teki vuonna 2001 remaken kuuluisasta Lewis Milestonen ohjaamasta elokuvasta, Ocean’s Elevenistä, alkoi Hollywoodin tuotantokoneisto suoltamaan ulos jos jonkinlaista veijari-huijari-puijari-draamathrilleriä, mitä mielikuvitus...

Kun Steven Soderbergh teki vuonna 2001 remaken kuuluisasta Lewis Milestonen ohjaamasta elokuvasta, Ocean’s Elevenistä, alkoi Hollywoodin tuotantokoneisto suoltamaan ulos jos jonkinlaista veijari-huijari-puijari-draamathrilleriä, mitä mielikuvitus vain tuottaa saattoi. Dean Martin ja Frank Sinatra vaihdettiin uuden ajan tähtiin kuten George Clooneyhin ja Brad Pittiin ja sama jatkui kaksi vuotta myöhemmin Italian Jobissa, kun Mark Wahlberg seikkaili nimekkään joukkionsa kanssa kultaharkkojen perässä. Italian Job ei tosin ollut ainoa vuonna 2003 tehty mainstream-elokuva, jossa nimekäs näyttelijäkaarti juoksi rahojen perässä, sillä James Foleyn ohjaama elokuva, Confidence, yritti tarttua tähän samaan saumaan rahoja keräämään. Veto ei ollut Foleyn osalta huono, mutta suurelle yleisölle elokuva jäi ikään kuin peittoon siitäkin huolimatta, että elokuva oli silti jonkinlainen taloudellinen menestys. Peittoon jääminen on sinällään sääli, sillä Foleyn elokuva ei ole missään tapauksessa kelvoton pläjäys, ja Confidence onnistuukin nousemaan katsojan silmissä jopa katsottavaksi elokuvaksi.

Elokuvan heikoimpana lenkkinä on pääosassa oleva Edward Burns, joka hoitaa hommansa kohtuullisesti, mutta mukautuen elokuvan tyyliin silti heikonlaisesti. Monet varmasti muistavat Burnsin Pelastakaa sotamies Ryanin aavistuksen niskuroivana sotamiehenä, mutta tosiassa mies on ollut Spielbergin elokuvan jälkeen parissakin "näkymättömässä" pääroolissa. Tämä on oikeastaan ollut luonnollista, sillä Burns on väistämättä sivurooleihin tehty näyttelijä, eikä katsoja voi pitää vaimeasti puhuvasta ja luotaantyöntävästä Burnsista Confidencessäkään. Samaan sarjaan voidaan valitettavasti laskea monesta elokuvasta tutuksi tullut Rachel Weisz, joka vetää oman roolinsa rutiinilla läpi vältellen pahimmat karikot. Tyhjiksi tosin jäävät Weiszinkin yritykset, sillä Burns vetää näyttelijättären hitaasti, mutta varmasti harmaaseen massaan.

Toisaalta Confidencestä löytyy myös näyttelijöitä, jotka kykenevät osuviin suorituksiin hahmonkehityksen heikkouksista huolimatta: varsinkin Paul Giamatti tuntuu olevan pienehkössä sivuroolissa kovassa vedossa, eikä Luis Guzmania kannata jättää missään nimessä huomiotta. Varsinaisen shown varastaa kuitenkin vanhentumisen myötä vieläkin enemmän karismaa saanut Dustin Hoffman, joka ylilyö roolinsa juuri sopivasti. Hoffman pistääkin likoon karismansa jokaisen sentin ja piirtää televisioon kuvan tärkeilevästä, mutta väkivaltaisesta rikollispomosta, joka puuttuu elämässään pikkutarkkoihin asioihin. Typerät ja kliseiset puheet eivät tunnukaan Hoffmanin suusta kuultuna niin typeriltä ja Burnsin ja Hoffmanin yhteiset kohtaukset menevätkin siihen, että Burns pitelee itseään vain kasassa paremman näyttelijän läsnäolon johdosta. Tilanteesta tulee jopa niin nurinkurinen, että katsoja jopa toivoo Hoffmanin roolihenkilön olevan elokuvan tähti, mutta valitettavasti "pahoille" karikatyyreille ei tälläistä mahdollisuutta Hollywood-elokuvassa voida suoda.

Confidence ei ole esimerkiksi Italian Jobiin verrattuna huono elokuva. Itse asiassa se on Italian Jobin kanssa samalla viivalla, sillä Confidencen luottaessa huijaukseen, karismaan ja ihmisiin, niin Italian Job keskittyy enemmän laitteisiin ja kiiltokuvamaiseen hurjasteluun. Confidence ei alleviivaakaan rikosta tai sitä, kuinka hienosti kaikki on suunniteltu, vaan keskittyy lähinnä lähestymään miljoonaluokan huijausta roolihenkilöiden kautta. Kun "varastettava" kohde ei varsinaisesti ole mitään fyysistä, vaan nollia ja ykkösiä, niin huomio keskittyy enemmänkin itse juoneen. Hieman erilaisesti takautumien kautta etenevä elokuva ei kuitenkaan jaksa loppumetreillä yllättää, sillä tutut kuviot ovat löytäneet tiensä Confidencenkin loppuun. Katsoja-parka odottaakin jotain oikeasti kekseliästä loppua, mutta lopussa käteen jää vain Musta Pekka siitäkin huolimatta, että takana on ollut suhteellisen toimiva, sekä viihdyttävä puolitoistatuntinen. Foleyn elokuva voisi siis olla parempikin, jos vain Burns olisi vaihdettu johonkuhun sopivampaan tapaukseen ja juoneen olisi oikeasti jaksettu panostaa hieman enemmän kuin Hoffman puhumassa lipeviä ja mustia lauseita.

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.