30 Päivää kaamosta

Vampyyrielokuvia on varmasti tehty kohta yhtä kauan kuin elokuvia yleensä. Erilaisia variaatioita näistä yön kiilusilmäisistä ja pahaa aurinkoihottumaa kärsivistä möröistä on varmasti satoja, ellei jopa enemmän. Sam Raimi, yksi modernin veri-kauhun messiaista, onkin lähtenyt tuottamaan ehkäpä yhtä parhaimmista tämän genren elokuvista pitkään aikaan.

30 Päivää kaamosta sijoittuu Kanadan erämaiden pieneen Barrow:n kylään, joka on keskellä ei mitään. Kylä sijaitsee sellaisilla leveysasteilla, että öiden ja päivien pituudet poikkeavat aikaslailla normaalien ihmisten päivärytmeistä. Amerikkalaiselle yleisölle tällainen ympäristö on varmasti hyvin vieras, mutta meille pimeille suomalaisille kaamos on kyllä tuttuakin tutumpi ilmiö. Elokuvan tapahtumapaikka antaakin siis oivat mahdollisuudet tehdä vampyyriviihdettä, sillä aurinko pysyttelee piilossa kokonaiset 30 päivää ja voisikin sanoa, että verenimijöillä on varsinaiset kissanpäivät. Ohjaaja David Slade onkin lähtenyt varsin omalaatuisella ja realistisella otteella tähän elokuvaan. Pois ovat jääneet kaikki Underworld- ja Blade-tyyppiset magiat ja painopiste on “survival”-tyyppisessä kauhussa.

Pääroolissa nähdään aina ärsyttävä Josh Hartnett, joka alkaa ikääntyä arvokkaasti, ja sheriffi Ebenin roolissa mies alkaa jo saamaan kauan kaivattua uskottavuutta. Voisi melkein väittää, että tämä on miehen parasta näyttelemistä sitten Black Hawk Downin. Kun elokuvan alussa Ben Fosterin näyttelemä muukalainen laahustaa jäihin jääneestä laivasta Barrown kylään, voi katsoja aavistaa, että mitään hyvää ei ole luvassa. Kaupungissa vierailee myös sheriffin ex-vaimo Stella, jota Melissa George näyttelee suorastaa loistavasti ja ei voi kuin ihmetellä mihin tämä nainen katosi Alias-sarjan jälkeen. Ei ole siis suuri yllätys, että Stella ei pääsekkään pois kaupungista kaamoksen alkaessa ja katsoja voi jo tässä vaiheessa arvata miten näiden kahden kohtalo tulee päättymään.

Kun 30 päivää kestävä yö alkaa, lähtee liikkeelle myös teurastus. Nämä punaista elämän nektaria janoavat pirulaiset ovat kuitenkin suhteellisen viisaita, sillä ensi-iskut kohdistuvat kaupungin elossapitojärjestelmiin, ja paniikin alkaessa juokseva buffet-pöytä on kuin katettu tulevaa kuukauden mittaista herkkulounasta varten. Vaikka ohjaus onkin välillä taas muotiin tullutta ADHD sekoilua, niin muutamat suorastaan loistavat ilmapanoroinnit tuovat tarvittavaa skaalaa ja realismia elokuvan tapahtumiin. Myös hyytävän kylmä ilma ja armoton pimeys ovat suorastaan loistavasti tuotu katsojan verkkokalvoille. Myös tekoveren toimittajat ovat liponeet huuliaan tämän elokuvan kuvauksissa, sillä tämä elokuva on yksi verisimmistä valtavirtapätkistä mitä pitkään aikaan on nähty. Elokuvan juoni on taasen suhteellisen yksinkertainen, sillä Ebenin ja Stellan kanssa pieni joukko selviytyjiä yrittää pinnistellä piilossa seuraavaan auringonnousuun saakka, mutta kuten arvata saattaa, joukko vähenee pikkuhiljaa aina niin arvattavilla käänteillä. Ainoastaan loppuratkaisu tulee hieman puun takaa, mutta se ei ole nyt mitään Shyamala-kamaa kuitenkaan.

Loppupeleissä tämä on erittäin tervetullut uudistus vähän jo kulahtaneeseen vampyyrigenreen. Elokuvan brutaalisuus ja varsinkin Hartnetin ja Melissan roolityöt nostavat tämän monen muun kauhuelokuvan yläpuolelle olemalla oikeasti kiinnostava elokuva loppuun saakka.