Glimmer Man

Raskaan työpäivän jälkeen on mukava uppoutua sohvalle ja nollautua ennen seuraavaa työpäivää. Huonot, mutta viihdyttävät kokoillan toimintaelokuvat ovat siihen mitä parhainta välineistöä. Tällä kertaa ei ole luvassa minkäänlainen poikkeus vaan pikemminkin paluu kunnon pönttöilyn pariin ja senhän Steven-setä osaa hienosti.

Tämänkertaisen riemun nimi on The Glimmer Man. Se jatkaa Steven Seagalin tasaista toimintaelokuvien sarjaa, jonka juuret ulottuvat syvälle 80-luvun loppupuolelle asti. Glimmer Man on Stevenin tuona hetkenä 8 vuotta kestäneen näyttelijänuran yhdeksäs tykitys eikä loppua ollut näkyvissä. Eikä ole itseasiassa vieläkään.

Hämärän menneisyyden omaava poliisi Jack Cole (Seagal) joutuu uuden parinsa, etsivä Jim Campbellin (Keenen Ivory Wayans), kanssa “Family man” nimisen sarjamurhaajan riepoteltavaksi. Family Man tappaa aviopareja, jotka lopulta rituaalinomaisesti ristiinnaulitsee seinälle. Kun Jack ohimennen pelastaa vaikutusvaltaisen miehen holhouksessa olevan pojan itsemurhalta, joutuu Jackin oma ex-vaimo Family Manin tappamaksi. Muiden silmiin Jack näyttäisi olevan murhaaja, mutta tätä kautta Jack pääsee oikean murhaajan jäljille vastahakoisen ja skeptisen parinsa kanssa. Luonnollisesti pahiksia pitää viskoa pitkin seiniä, ammuskella vailla tähtäilyä ja viillellä kätevällä luottokorttiveitsellä kurkkuja auki.

Ei ole mitenkään sattumaa, että sanat “huono” ja “Steven Seagal” osuvat samaan lauseeseen melko usein. Steven Seagalin hulvattoman kliseisien roolien joukossa The Glimmer Manin Jack Cole on jo melkoista röhönaurua aiheuttava. Itämaisiin silkkitakkeihin pukeutuva, hämärän menneisyyden omaava armeijan ex-tappokone, joka kantaa kaulassaan rukoushelmiä, puhuu buddhalaisviisauksia ja opettaa moottoriturpaisen poliisiparinsa kiinalaisten allergialääkkeiden jäljille menee jo pikkasen liian pitkälle. Lie kuinka paljon Steven Seagalilla on itsellään ollut sanottavaa roolihahmon suunittelussa, sillä ei ole vaikea uskoa, ettei mies näyttele elokuvassa lainkaan. Onneksi tämä ei ole kenellekään mitään uutta. Steven on elävä klisee, eikä maneerien muuttaminen olisi kovinkaan toivottavaa.

Keenen Ivory Wayans tuntuu olevan todella hukassa epähauskan roolinsa kanssa. Hahmon repliikit eivät ole hauskoja eikä niistä saa edes sellaista kuvaa, että niiden pitäisi olla hauskoja tai tarpeellisia, joten mitähän helvettiä? Kiinalaisista lääkkeistä revityt vitsit ovat todella hävettäviä ja Casablancan mainitseminen missään muodossa tämänkaltaisessa pilailussa on jo pyhäinhäväistys. Lankoja vetelevää pahismiestä näyttelevä Brian Cox on tasaisen varma murmuttaja, jonka motiiveista ei ota mitään tolkkua kuten ei muistakaan elokuvan pahiksista. Jokaisella ns. pääpampulla näyttää olevan riittävästi henkivartijoita sillä muuan ravintolakohtauksessa Steven pieksee yhden joukkueellisen massapahiksia näyttävästi, menee juttelemaan pahikselle ja poismennessä hakkaa uuden pahisrivistön tuhannen mäsäksi.

Kaikenkaikkiaan Glimmer Man maistuu samalle kuin Keenen Ivory Wayansin elokuvassa imeskelemän kiinalaisen peuranpeniksen luulisi maistuvan. Sylkemisreaktiot ja myötähäpeä sekä laksatiiviset vaikutukset ovat vain osa Glimmer Manin jälkivaikutuksista.

Raskaan työpäivän päätteeksi The Glimmer Man kliinisesti nopeuttaa ruuansulatustasi paremmin kuin maustamaton Activia.