Perjantai 13. päivä, osa 3

Kun Perjantai 13. päivä, osa 2:ssa nähtiin verrattain hämmentävä loppuratkaisu, oli kaikille miltei päivänselvää, että kuuluisa slasher-kauhuelokuvasarja oli saava jatkoa. Vuotta myöhemmin näin kävikin ja päivänvalon näki edelleen jännittävästi nimetty Perjantai 13. päivä, osa 3 (Friday the 13th Part III), joka itseasiassa oli (ja ennen kaikkea on) miltei suora kopio elokuvasarjan toisesta osasta. Itseasiassa kolmas osa vaikuttaa niin identtiseltä edellisen osan kanssa, ettei näitä kahta elokuvaa ole edes helppo verrata keskenään, sillä elokuvassa nähdään uusina objekteina vain näyttelijät ja miljöö.

Nähdään elokuvassa sentään jotain uuttakin, sillä Jason löytää ensimmäistä kertaa murhattavaltaan vanhanaikaisen jääkiekkomaskin, jonka pistää kasvoilleen kauhua herättämään. Tämä onkin koko sarjan ja ennenkaikkea katsojan kannalta hyvä asia, sillä ykkösosan kasvottomasta tappajasta ja kakkososan farssista, jossa Jason murhasi tyynypussi päässä, ollaan päästy hieman makaaberimman kauhun lähteille. Tosin Steve Minerin ohjaus pitää huolen siitä, ettei jännitys- saatika kauhumomenttia löydetä ollenkaan, mutta Jasonin tärkein “työväline”, naamio, löydetään sentään viimeinkin Friday the 13th -sarjan kolmannessa osassa.

Muuten elokuva onkin lähes absurdia slasher-kauhua kerrassaan, sillä kronologisesti tämä elokuvasarjan kolmas osa sijoittuu suoraan toisen osan perään eli toisin sanoen jatkuu siitä, mihin toinen osa jäi. Jason riehuukin pitkin Crystal Laken aluetta kuin riivattuna ja kuin kohtalon oikusta piiloutuu maatalon latoon. Sattuma tietenkin tuo paikalle myös lauman teinejä, jotka haaveilevat hulluttelusta ja ilonpidosta maatalossa. Ei siinä vielä mitään, että jo kolmas lauma teinejä kokee verisen kohtalon, vaan elokuvan juju on Jasonin ilmeisessä stealth-kyvyssä, jolla hän onnistuu piilottelemaan ladossa menestyksekkäästi. Elokuvan päähenkilöt tosin ihmettelevät vuoron perään ladon avautuvia ja sulkeutuvia ovia, mutta kuten yleensä: uteliaisuudella on Jasonin suhteen varsin paskainen loppu.

Tarinallisesti elokuva onkin sitten tuttua huttua, josta termi “uinti puinti ja nainti” ei liene kovin kaukana. Kun vanhaan termiin lisätään vielä Jason erilaisten maatalon työkalujen kanssa, niin siitä syntyy äärimmäisen perinteinen kauhuelokuva, jossa vuoroin painitaan ja vuoroin huudetaan hurjana. Tosin itse pääpiru ei puhu, eikä pukahda, muttei se elokuvan vaisua tunnelmaa mihinkään suuntaan heilauta. Oikeastaan parempi niin, sillä mykkä Jason sentään onnistuu pysymään sopivan mystisenä ja etäisenä hahmona, kun kamera taas keskittyy seuraamaan milloin minkäkin teinipariskunnan kuhertelua ennen H-hetkeä. Tuloksena kuitenkin on jälleen kerran keskitasoista huonompi kauhuelokuva, jonka hyvät hetket ovat valitettavan harvassa.