elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Tim Burton, tuo goottilaisten satujen nykypäivän perikuva, on palannut Big Fishin ja Charlie and the Chocolate Factoryn jälkeen takaisin synkempään ja kotoisempaan Lontooseensa. Siinä...

Tim Burton, tuo goottilaisten satujen nykypäivän perikuva, on palannut Big Fishin ja Charlie and the Chocolate Factoryn jälkeen takaisin synkempään ja kotoisempaan Lontooseensa. Siinä missä hänen kaksi aiempaa työtään olivat joko kepeitä komedioita (Charlie), tai faabeleita, joissa yhdistyivät kasvutarina ja hänen omat kokemuksensa isien ja poikien välisistä siteistä (Big Fish), on Sweeney Toddista vaikea löytää yhtäkään iloista tai onnellista hetkeä. Burtonin ja alkuperäisen broadway sovituksen luoneen Stephen Sondheimin yhteistyöstä on syntynyt ohjaajan uran yksi eheimpiä teoksia. Tyylipuhdas musikaali, joka yhdistää makaaberin rakkaustarinan ja Shakespearemaisen tragedian gotiikan kautta yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Tarina kertoo parturista nimeltään Benjamin Barker, jonka häikäilemätön tuomari Turpin tuomitsee karkoitettavaksi Australiaan voidakseen anastaa Barkerin kauniin vaimon itselleen. Vuodet vierivät ja lopulta Barker onnistuu pakenemaan henkilökohtaisesta helvetistään. Hän ottaa uudeksi nimekseen Sweeney Todd ja palaa Lontooseen. Yhdessä vanhan tuttavansa Mrs. Lovettin kanssa hän käynnistää kostonsa niin Turpinia kuin koko ihmiskuntaa kohtaan.

Burtonin rakkaus vanhoja Hammer Horror-elokuvia, Mario Bavaa ja saksalaista impressionismia kohtaan ovat selkeät heti alusta pitäen. Alkutekstijakso alkaa raskaiden varjojen valtaamista kaupungin kattojen huipuista, josta laskeudutaan alas Sweeneyn taloon ja sieltä viemäreihin ja kaupungin satamiin. Kaiken keskipisteessä on äärimmäisen vahvaan sävyyn väritetty verivana, jota kamera seuraa herkeämättä. Näyttelijät ovat maskeerattuja vanhojen kauhuelokuvien muotteihin. Deppin puvustus herättää mielikuvia niin Lon Chaneystä kuin tukkatyyliltään Frankensteinin morsiamesta. Carterin olemus on kuin viktoriaanisen ajan serkku hänen Fight Club-hahmolleen. Burtonin haave päästä ohjaamaan mykkäelokuvaa ja teatraalista kauhua realisoidaan kalpeana ihona ja mustalla korostetuissa ontoissa katseissa, jotka kuitenkin palavat sisällä mylläävistä tunteista. Lavastesuunnittelu herättää mielikuvia tohtori Kaligarin kabinetista ja vanhoista Christopher Lee-elokuvista, joissa Lontoota piinaa ikuinen sumu ja epätoivon verho. Historialliselle tarkkuudelle ei ole sijaa ja Burtonin lontoo elää jossakin vuosisatoja yhdistelevässä välitilassa, joka antaa kostotarinalle ajattoman ulkoasun.

Vaikka Sweeney Toddin tarina onkin filmatisoitu useaan otteeseen vuosien varrella on Sondheimin musikaali pitäytynyt vain lavalla esitetyssä muodossaan. Eikä Burtonin versio ole missään nimessä tarkka kerronta siitä. Lauluja on poistettu, kohtauksia muokattu ja elokuvallisia vapauksia otettu siellä ja täällä. Lopputulos on kuitenkin lähdeteokselleen tunnelmaltaan ja tematiikaltaan uskollinen. Depp ei tietenkään ole Len Cariou, eikä Bonham-Carter Angela Lansbury – eikä se kertaakaan vahingoita elokuvaa. Depp on lähestynyt rooliaan selvästi tiedostaen omat heikkoutensa laulajana; siinä missä hänen äänensä ei jaksa kantaa Sondheimin vaativia sointuja hän onnistuu silti tuomaan esille kaiken oleellisen omalla tulkinnallaan, vaikka lopputulos ajoittain hipaisee liiankin paljon Deppin uran ohella toteutettuja rock-projekteja. Burtonia ehdittiin myös syyttää nepotismista hänen roolittaessaan nykyisen kihlattunsa, Helena Bonham-Carterin, toiseen elokuvan pääosista. Carterin roolisuoritus on kuitenkin elokuvan parasta antia. Mrs. Lovett on hyvin lähellä Burtonin vanhempia arkkityyppejä, haavoittuneita unelmoijia, jotka ovat vuosia sitten eksyneet oman päänsä sisälle. Se mikä erottaa Lovettin aiemmista Burtonin hahmoista on tämän makaaberi ajatusmaailma, josta käsitteet hyvästä ja pahasta ovat kadonneet aikapäiviä sitten. Sensuelli ja puhtaasti seksuaalinen olemus, jolla hän ajaa itseään Toddin luo voisi helposti kääntyä hahmoa vastaan ja esittää tämän halpana porttona, mutta Carterin säkenöidessä samanaikaisesti haavoittuvaisuutta ja pyyteetöntä rakkautta on vaikea olla täysin valmis inhoamaan häntä. Sweeneystä ja Lovettista ei ole sankareiksi, mutta heistä on myös mahdotonta olla täysin välittämättä. Molemmat ovat kuitenkin vain ihmisiä, murtuneita ja kaltoin kohdeltuja, jotka haluavat vain oman rauhansa tavalla tai toisella.

Vaikka elokuva hyvin vahvasti lepääkin kahden päähenkilönsä harteilla saavat sivuosatkin muutamia hyviä hetkiä omakseen. Alan Rickmanin omalaatuinen puhetyyli on kuin luotu Sondheimin monimutkaisiin ja verbaalista ylikuormitusta hipoviin sanoituksiin. Rickmanin laulutaito sointuu myös yllättävän hyvin yhteen Deppin rock-henkisen vokalisoinnin kanssa. Luonnenäyttelijä Timothy Spall on suorastaan mainio iljettävän Beadle Bamfordin roolissa, vaikka ei tee erityistä vaikutusta laulajana. Elokuvan nuoret roolit ovat laadultaan ailahtelevia. Ainoastaan nuori Ed Sanders tekee vaikutuksen Toby-nuorukaisena, joka päätyy Toddin ja Lovettin hoiviin. Jane Weisener ja Jamie Campbell Bower ovat tarinan nuorina rakastavaisina tarpeeksi hyviä etteivät häiritse kokonaiskuvaa, mutta eivät kuitenkaan jätä mielikuvaa suuntaan tai toiseen. Tästä on myös syyttäminen heidän varsinaisen tarinansa melkein täydellistä poistamista. Näin ollen elokuvan ainoa kepeys jää Sacha Baron Cohenin kontolle, joka on kuitenkin lyhyt hetki elokuvaa.

On vielä mahdoton sanoa löytääkö Sweeney omaa yleisöään. Hurmeen ja verisen tragedian yhdistäminen musiikkiin, joka kiertää kaukaa Hairsprayn tai Moulin Rougen kaltaiset helposti hyräiltävät ja hyväntuuliset kappaleet kaukaa luo kokonaisuuden, joka ei ole helposti lähestyttävä. Burtonin fanit löytävät ohjaajalle ominaisia neronleimauksia ja kauniita hetkiä, mutta katsojat joita elokuvat kuten Big Fish tai Charlie kosiskelivat eksentrisellä huumorintajullaan ja lempeällä tarinankerronnalla tulevat olemaan häkeltyneitä.

Sweeney Todd on saanut k18 merkinnän suomessa. Ikäraja on sopiva – kumpikaan Burton tai Depp ei ole mennyt näin synkälle alueelle aiemmin urallaan. Jopa Sleepy Hollow, Burtonin varhaisempi lemmenlaulu Hammer-tuotannoille, oli loppujen lopuksi kevyempi ja ennenkaikkea hauskempi satu. Sweeney muistuttaa Shakespearea synkimmillään. Kuten Titus-näytelmässä kaikki alkaa, ja päättyy kostoon eikä kukaan saa rauhaa ennen tai sen jälkeenkään. Siinä välissä on nautittava Sondheimin moniulotteisista ja säkeisistä lauluista, jumalaisesta lavastuksesta ja puvustuksesta, sekä erityisesti upeista roolisuorituksista joita Burton ohjaa varmalla ja hallitulla tyylillään, joka hakee lajissaan vertaistaan.

Yhteenveto
Tim Burton jatkaa uraansa modernina Grimmin veljeksenä. Sweeney Todd edustaa synkintä ja raskainta Burtonia tähän päivään mennessä, mutta samalla yhtä hänen uransa kohokohdista. Huikean erilaisesta musikaalista voi nauttia niin korvilla kuin silmilläänkin.

Elokuvan ensi-ilta 29.2.2008. Ennakkonäytökset perjantaina 15.2

Joonatan Itkonen Toimittaja

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.