Perjantai 13.

Jostain syystä 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa syntyi monia mieltä sykähdyttäneitä kauhuklassikoita, kuten Halloween, jossa Michael Myers-niminen hemmo alkoi oman, oikeastaan katsojan silmissä loppumattoman, tappomaratoninsa. Samaan sarjaan voidaan helposti laskea Jason Voorhees-niminen fiktiivinen satuolento, joka kosti legendaarisella Crystal Campin leirillä kokemansa vääryyden veren voimalla ja josta lähti lähes loppumaton sarja elokuvia, joissa jokaisessa mainittiin legendaarinen nimike: Perjantai 13. (Friday the 13th). Tosin tekijät eivät tarkoittaneet tästä elokuvasta tämänkaltaista jatko-osien sarjaa, mutta Jason hahmona lähti elämään miltei täysin omaa elämää kenties hieman ahneidenkin elokuvantekijöiden silmissä ja lompakossa: olihan elokuva maksanut tekijöilleen vain naurettavat 550-700 tuhatta dollaria tuottaen samalla yli 40 miljoonaa dollaria. Jokainen voikin tämän jälkeen vetää omat johtopäätöksensä siitä, miksi tästäkin elokuvasta päätettiin lopulta tehdä jatko- osa, toinen jatko-osa, kolmas jatko-osa ja niin edelleen.

Nykymaailmassa Friday the 13th ei ole kauhuelokuvana kovinkaan kummoinen. Tietenkin elokuva sisältää kaikkien vaatimat maitorauhaset ja puukonheiluttelut, mutta kauhuelokuvana Sean S. Cunninghamin teos on melko vaisu, sillä se ei yksinkertaisesti pelota. Elokuvan alussa kuullut, säveltäjä Harry Manfredinin aivopieruna toimivat, kuiskaukset (tahattomat naurut aiheuttavat “chi chi chi, ha ha ha”) aiheuttavat elokuvan kannalta melko negatiivisen efektin, joka onneksi väistyy pelkistetyn tunnelman ja miltei suoraan asiaan menevän tappamisen ja murhaajan salaperäisyyden ansiosta. Onkin jälleen kerran hienoa huomata, että “Pepsi-mainokseen” (kuten elokuvan tekijät asian ilmaisivat) sopivia näyttelijöitä löytyy tapettavaksi asti jälleen kerran. Tosin Friday the 13th ei hirveästi verellä mässäile, vaikkei sitä ilman ollakaan.

Elokuvan näyttelijät ovat melkoista peruskauraa. Ainoa näkyvä ja muistettava hahmo on Betsy Palmerin näyttelemä Pamela Voorhees, joka on elokuvassa tietenkin itse Jasonin äiti. Palmer onnistuukin tuomaan rooliinsa sopivasti ikimuistoista kaistapäisyyttä ja tietynlaista skitsofreniaa, jossa kahdella eri äänellä puhuva näyttelijä muuttuu hetkessä lempeästä pullantuoksuisesta ja vahvasta äitihahmosta kylmäksi ja sekopäiseksi tappajaksi. Pienessä sivuroolissa heiluu mukana myös nuori Kevin Bacon, jonka roolia ei voida kovinkaan omaperäiseksi kutsua. Samaan syssyyn voidaan myös laskea elokuvan todellista kirkujaa näyttelevä Adrienne King, sekä muut sivuosissa kuolevat näyttelijät Harry Crosbyn ja ärsyttävän naiivia hahmoa näyttelevän Robbi Morganin ohella.

Kokonaisuutena Friday the 13th on ikäisekseen yllättävän hyvä elokuva. Se onkin vastoin odotuksia melko onnistunut (kauhu)elokuva, jossa nuoria näyttelijöitä lahdataan totutun kaavan kanssa kuin liukuhihnalta. Kauhu- ja jännityselementit tosin elokuvassa ovat melko menetettyä kauraa, mutta silti tämän pitkän elokuvasarjan ensimmäisessä osassa kiehtoo jokin mystinen voima, joka lienee lähtöisin Jasonista luodusta myytistä. Senpä takia hieman kehnompikin elokuva saa uutta pontta ja lisävoimaa, jonka avulla katsoja jaksaa katsoa elokuvan helposti loppuun asti. Eikä Friday the 13th itse asiassa ole jännityselokuvana yhtään hullumpi: paljon huonompia ja tuoreempia elokuvia kun on tullut nähtyä melkein liian kanssa.