Hämärän vartija

Philip K. Dick, tuo Science Fictionin ylipappi, jonka nimeä roiskitaan vähän jokaiseen elokuvatuotantoon tuomaan uskottavuutta ja arvostusta. Harvoin kuitenkaan miehen tarinat ovat oikeasti tulleet tulkitusti yhtä tarkasti kuin elokuvassa Scanner Darkly. Ohjaaja Richard Linklater onkin ottanut varsin kirjaimellisen lähestymistavan Dickin teokseen ja näemmekin nyt ensimmäistä kertaa lähes identtisen adaptaation miehen kirjasta.

Miten Scanner Darkly sitten eroaa elokuvista kuten Total Recall, Blade Runner tai Minority Report, joita on mainostettu Dickin nimellä? No, lähes kaikella tavalla. Ainoa yhdistävä tekijä onkin se, että kaikki nämä elokuvat ovat niin sanottua “hard scifiä”. Linklater on tehnyt myös toisenkin asian, minkä takia tämä elokuva erottuu aikamme muista Dick-filmatisoinneista: Scanner Darkly on nimittäin muunnettu animaatioksi oikeasti kuvatusta filmistä. Hämmästyttävää kyllä, tässä tapauksessa se toimii jopa paremmin kuin hyvin. Katsoja saattaa toki ihmetellä tätä ratkaisua jo senkin takia, että elokuva ei sisällä sen enempää toimintaa kuin huimia erikoistehosteitakaan, mutta silti oikeiden näyttelijöiden päälle piirretty animaatio tuo elokuvaan lisää juonellista liikkumavaraa, sekä myös sekavuutta, jota roolihahmot kokevat.

Mistä itse elokuva sitten kertoo? Lähitulevaisuudessa huume nimeltä aine-D, on valloittanut Amerikan huumemarkkinat ja lähes 20% asukkaista on jonkinasteisia narkkareita. Huumepoliisien ainoaksi keinoksi jää syvä soluttautuminen huumepiireihin ja teknologia on tuonut heille sekoituspuvut, jotka kätkevät niiden käyttäjien henkilöllisyyden. Monesti on moitittu Keanu Reevesin “hieman” pökkelömäistä näyttelemistä, mutta etsivä Fredinä Reeves löytää itsestään uusia ulottuvuuksia vaikkakin vanhat keanumaiset manööverit ovat toki havaittavissa. Dickin tarinoille ominaiset salaliittoteoriat ja yllättävät juonenkäänteet vievät myös tätä tarinaa eteenpäin. Kun etsivä Fred määrätään jäljittämään Bob Arctor nimistä hemmoa huumepiireistä, alkaa sekä katsojan, että Fredin pää menemään sekaisin, sillä Fred ja Bob ovat yksi ja sama henkilö.

Mikä sitten erottaa tämän elokuvan muista huumetarinoista? Voisi luulla, että animaatio, mutta kun ei, sen tekevät loistava käsikirjoitus ja aivan nappiin osuneet näyttelijävalinnat. En voisi kuvitella ketään muuta näyttelemässä näsäviisasta ja hieman hullua Bobin huumekaveria Barrisia, kuin Robert Downey jr. Mies on niin vahvasti omalla kentällään tässä roolissa, että hän uhkaa varastaa koko shown Reevesiltä. Bobin toisena kaverina nähdään aina sekoboltsia näyttelevä Woody Harrelson, joka näyttelee taas itseään. Winona Ryderin näyttelemä Donna vetää taasen roolin, josta ei ota selvää katsoja, eikä hänen lemmittynsä Bob. Tarina seuraakin näiden neljän hahmon elämistä Anaheimin kaupungin laitamilla ja sitä kuinka vainoharhaisuus ja ahdistuneisuus ovat ottaneet heidän huumeiden täyttämän elämän haltuunsa. On melkein pelottavaa seurata kuinka Bob/Fred hukkaa koko identiteettinsä vakoillessaan itseään ja huomaavansa, että aine-D:n käyttö soluttautumistehtävissä ei ehkä ollutkaan se fiksuin ratkaisu. Itsensä kadottaminen ja takaraivossa piilevän hulluuden hallinta olisi kenelle tahansa liikaa, varsinkin kun siitä maksetaan vielä palkkaa.

Vaikka tämä tarina tuo sen raadollisen ja traagisen puolen esille huumeiden käytöstä (mitä Hollywood on jo useat vuodet tyrkyttänyt massoille), niin jollain tavalla tämä erikoinen visio tulevaisuuden huumepoliiseista, outo kuvaustekniikka ja loistavat näyttelijävalinnat nostavat tämän muiden vastaavien tuotoksien yläpuolelle. Ei tämä mikään tajunnanräjäyttävä merkkiteos kuitenkaan ole, mutta mukavalla tavalla ajatuksia herättävä tarina, jonka juoni kestää loppuun saakka ja tarina kantaa itse itsensä ilman mitään ylimääräisiä kikkailuja. Tällaisia elokuvia toivoisi olevan sci-fin saralla hieman enemmän.