Independence Day

Roland Emmerich on heppu, joka hyvin usein haluaa ohjata jotain suurta ja mahtipontista elokuvaa. Miehen kätten jälkeä voi esimerkiksi ihailla tänä vuonna ilmestyvässä “10,000 B.C.”-elokuvassa, sekä vuonna 2004 ilmestyneessä Day after tommorrow-elokuvassa, jossa supermyrskyt ja seuraava jääkausi tulivat kolkuttelemaan Yhdysvaltoja. Seurauksena oli tietenkin edellämainitussa elokuvassa valtava kaaos, mutta aivan kuin sen lisäksi mies ohjasi aiemmin myös japanilaista hirviö-genreä mukaillen melko surkean Godzillan, joka epäonnistui ainakin elokuvallisessa mielessä. Harva kuitenkaan muistaa miehen olevan vastuussa myös jättihitiksi nousseesta Independence Day-elokuvasta, jossa Will Smith, Bill Pullman ja Jeff Goldblum pelastavat vaatimattomasti koko ihmiskunnan tuholta.

Muistan, kuinka Independence Day oli hemmetin kova juttu. Nokian ja tietenkin maailman parhaassa elokuvateatterissa, Vekkinossa (terveiset muuten pitkätukkaiselle koneenkäyttäjälle, joka muuttui hetkessä lyhythiuksiseksi ja legendan mukaan kyseessä oli työtapaturma), katsottu elokuva oli nuorille silmille herkkua: erikoistehosteet olivat messeviä, sekä tohinaa että vaarallisia tilanteita löytyi elokuvasta vaikka millä mitalla. Kaupunkien kokoiset avaruusaluksetkin olivat jotain ennennäkemätöntä, josta riitti elokuvakeskusteluissa puheenaihetta pitkiksi ajoiksi. Valitettavasti, nyt uusintakierroksella kaikki on aavistuksen muuttunut ainakin katsojan silmissä: Independence Day:stä onkin tullut ällöttävän patrioottinen Emmerichin puheenvuoro, tehosteiltaan aavistuksen kökkö ja näyttelijänsuorituksiltaan melkoisen masentava B-luokan elokuva, joka osaa ainoastaan viihdyttää katsojaansa… Siinäkin välillä heikosti.

Ei silti ole ihan kauhean väärin, jos katsoja yrittää samaistua elokuvan päärooleissa oleviin näyttelijöihin. Onhan kyse kuitenkin tilanteesta, jossa ensikosketus avaruuden muihin elämänmuotoihin on väkivaltainen, raju ja miltei apokalypsinen. On unohdettava se seikka, että Bill Pullmanin näyttelemä Amerikan Yhdysvaltojen presidentti on entinen hävittäjälentäjä, joka ei ymmärrä edes varautua pahimman varalle, hyvä perheenisä sekä vakuuttavien puheiden pitäjä. Hellyyttävintä elokuvassa Pullmanin osalta on kuitenkin rauhantunnustelut vaiheessa, jossa ihmiskunta on miltei jo tuhottu. “No peace, DIE”-muukalaistunnustuksen jälkeen noussut päättäväisyys vaipuu Pullmanin käsissä lähes apatiaksi, kunnes mahdottomasta tehdään totta. Eikä tämä ole edes elokuvan parasta antia, sillä Will Smith on käsiteltävä ihan erikseen.

Will Smith, tuo räppärinä sekä näyttelijänä tunnettu Bel-Airin prinssi oli tehnyt ennen Independence Day:ta Michael Bayn kanssa yhden hyvän elokuvan, Bad Boys:in. Emmerichin Independence Dayn myötä Smithistä tuli silti supertähti, joka löi itsensä lopullisesti läpi miehen seuraavassa elokuvassa, Men in Black:ssä. Independence Day:ssa Smith kuitenkin oli paikallaan kliseisenä ja peräänantamattomana amerikkalaisena, jonka unelma on perhe, koira ja avaruuslentäjän ura. Toivottoman ensimmäisen taistelun jälkeen mies nyrkkeili bioasussa olevan vastustajansa tajuttomaksi ja raahasi tämän amerikkalaisten white trash-karavaanareiden avustuksella hallituksen salaiseen tukikohtaan. Yhteensattumien kautta (niitä muuten on elokuvassa todella monta) mies pääsi lopulta Goldblumin kanssa avaruuteen, jossa miehet tunkeutuivat vanhalla kannettavalla tietokoneella muukalaisten tietojärjestelmiin lamauttaen ne. Tämän jälkeen suurisuinen Smithin suurisuinen hahmo, kapteeni Steven Hiller, pani sikariksi. Myötähäpeää aiheuttaneen käsien heiluttelun jälkeen “joulun ihme” kuitenkin tapahtuu katsojan täydelliseksi yllätykseksi ja Smithin kliseilyt pääsevät lopulta oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Yllättävää kyllä, elokuva ei enää tunteisiin vetoa: se on vain tahattoman kliseinen räpellys, jossa koko ihmiskunnan tuntoja käydään läpi amerikkalaisin silmin. Voitontahtoa ja me-henkeä pullistellen elokuva jaksaa kuitenkin tarpoa liki kahden ja puolen tunnin ajan kohti lopullista voittoa. Brent Spinerin (ST: TNG, Data) sekä parin muun sivuroolin myötä elokuvaan tulee myös niin tahallista kuin tahatonta komiikkaa. Itse asiassa elokuva ampuu välillä niin pahasti yli, että Independence Day muistuttaa välistä camp-henkistä elokuvaa, jossa osa asioista on tehty tahallaan väärin. Tahallista tai tahatonta… Joka tapauksessa tämä viehättää ja ennen kaikkea viihdyttää sohvaperunaa positiivisempaan suuntaan ajatuksien noustessa koko elokuvan kokonaiskuvan parantumista kohti.

Objektiivisin silmin katsottuna Emmerichin elokuva on amerikkalaisen patriotismin riemuvoitto: tähtilipun liehuessa ja Pullmanin näyttelemän presidentin liikuttavan puheen aikana sekalainen perusamerikkalaisista taviksista koottu junttijoukko nousee F-18-hävittäjiin antamaan selkään avaruuden valloittajille. Takana on yhden päivän pikakurssi nykyaikaisen hävittäjän ohjaamiseksi ja vanhat parrat lentävät hävittäjiään paremmin kuin Tom Cruise Top Gunissa. Lopulta ihmiskunnan pelastaa amerikkalainen viinalta haiseva perusjuntti samalla kun tämän poika huutaa kahdesta pahvilaatikosta ja vilkkuvista valoista koostuvissa kulisseissa turhaan “isänsä” nimeä. Seurauksena on valtava tuho, jonka jälkeen valloittajien valtavat alukset putoavat maahan ja pienistä koloistaan nousevat “ihmismuurahaiset” nousevat hurraamaan voitolle, jonka ovat kruunanneet mahdottomaan tehtävään osallistuneet sotilaat, heinähatut, sekä Smithin ja Goldblumin epäuskottava parivaljakko. Voitonsikareiden lomassa jopa katsoja voi hymyillä, sillä elokuva alkaa olla tässä vaiheessa jo valmista kauraa eli toisin sanoen ohi. Tosiasia onkin siis, että aika kultaa muistot, eikä sille mitään voi.