Sutten valtakunta

Viime vuosina on ollut miltei tapana, että DVD:lle ja erityisesti Suomeen saakka päätyneet ranskalaiset thrillerit ovat olleet nimenomaisen genren ystäville melkoista, ainakin keskitasoa selvästi parempaa, mannaa. Mm. Jean Renon, Daniel Auteuilin, Gérard Depardieun ja monen muun ranskalaisnäyttelijän tähdittämät elokuvat ovat olleet kiehtovia ja mukaansa tempaavia tarinoita, joissa karismaattiset näyttelijät puhaltelevat savurenkaita ilmaan tummissa puitteissa. Samaan rakoon yrittää tehdä “comebackin” Sutten valtakunnassa ehkä yksi tämän hetken tunnetuimmista ranskalaisista näyttelijöistä… Jean Reno.

Reno, jonka päättäväinen, räjähtävä ja ennenkaikkea maskuliininen näytteleminen tuli tutuksi jo Leonissa, onkin vuonna 2005 valmistuneen Sutten valtakunnan (Empire des loups, L’) suurin tähti. Pääosan pallia on myös tarjottu nuorelle Jocelyn Quivrinille, mutta hänen lapsenomaiset kasvonsa eivät ole mitään erittäin karismaattisen Renon rinnalla. Elokuva pyöriikin Renon suhteellisen pienestä ruutuajasta huolimatta hänen ympärillään, vaikka itse tarina kertookin pääosin Arlyn Joverin näyttelemästä Annasta, joka alkaa epäillä, ettei kaikki olekaan ihan kunnossa ainakaan oman pään sisällä. Kun mukaan sotketaan Annan mystinen holhoaminen, takaa-ajo ja Pariisin turkkilaiskorttelissa tapahtuvat raa’at murhat, on katsojan käsissä mielenkiintoiselta kuulostava paketti. Asian laita on kuitenkin valitettavasti hieman toinen.

Renon erinomaisesta näyttelemisestä huolimatta Sutten valtakunta alkaa menemään överiksi nimenomaan tarinan ja sen kuljettamisen osalta. Tarina on nimittäin selkeästi jaettu jopa tyhmästi kahtia, eikä katsoja pääsekään elokuvaan sisään helposti -jos ollenkaan-. Quivrinin ja Renon juostessa pitkin turkkilaiskorttelia ja tavatessa turkkilaisen mafian selvästi liioiteltuja hahmoja, jää aikaa aivan liian paljon Joverin näyttelemän Annan mysteerille, joka olisi jo itsessään ansainnut oman elokuvansa. Tuloksena on päätöntä juoksua, ylipitkäksi venytetty kohtaus Joverin alkuperän selvittämiseksi sekä tietenkin väkivaltaista tuliaseiden säestämää sinfoniaa, jossa Reno käy pahoinpitelemässä ihmisiä milloin missäkin.

Näyttelijät ovat elokuvan epätasaisuudesta huolimatta melko hyvässä iskussa. Reno nyt vain on omiaan elokuvan selkeänä pikanttina rosoisuutena ja Arly Rover onnistuu omassa takaa-ajetun roolissaan suhteellisen uskottavasti kliseisistä peiliin tuijotteluista huolimatta. Sen sijaan monissa elokuvissa suhteellisen nuoresta iästään huolimatta näytellut Jocelyn Quivrin on yksinkertaisesti pettymys sileine poskineen ja elokuvan pikkurooleissa nähtävät muut näyttelijät täyttävät hyvin normit kliseisistä ja moneen kertaan nähdyistä rooleista: kovaa ja pehmoista roolihahmoa löytyy, mutta kuten Levottomissa: mikään ei oikeastaan tunnu miltään.

Sutten valtakunnan oikeata luonnetta, joka on siis epätasaisuus, kuvaa hyvin sen loppukohtaus. Pariisin kaduilta onkin siirrytty jonnekin aivan muualle: maastoon, joka ei enää tunnu “sutten valtakunnalta”, vaan pikemminkin Tomb Raider:maisen loppuratkaisun miljööltä. Onkin harmi, että ohjaaja Chris Nahonin on jostain syystä ollut pakko ottaa mukaan mahtipontisuutta ja hollywood:maisuutta, kun oikeasti loppuratkaisun olisi pitänyt tapahtua Pariisin sydämessä; siellä missä elokuvakin on ehtinyt 120 minuuttia pörrätä.