Viimeinen vapaamielinen

Rochesterin jaarlin, John Wilmotin, aikaansa poikkeuksellisen villiin, vapaaseen ja suhteellisen lyhyeen elämään pohjautuva elokuva, Viimeinen vapaamielinen (The Libertine), on suhteellisen toimiva elokuva. Johnny Deppin näyttelemä runoja ja näytelmiä kirjoittava rojalisti-Rochester sikaileekin estottomasti ja vaivattomasti koko elokuvan läpi mm. John Malkovichin näyttelemän kuninkaan ihmetellessä koko touhua vierestä. Esikoistyönsä ohjaava Laurence Dunmore onkin saanut elokuvaansa mukaan 1600-lukulaista visiota ja rappiotilaa, jossa aateliset juhlivat koreine pukuineen viinan ja narsistisen otteen kera.

Samaan syssyyn paukuttaa myös Deppin näyttelemä Rochesterin jaarli, joka on elokuvassa häpeilemätön, kansankielisesti ja erityisen tuhmasti kirjoitteleva “viimeinen” vapaamielinen. Alati jonkinasteisessa humalassa oleva ja estottomasti käyttäytyvä Rochester on Deppin kokeneissa käsissä erittäin osuva. Deppin karisma kantaakin muuten suhteellisen pinnalliseksi jäävää roolia erittäin pitkälle ja katsojaan vetoavia katseita lähetelläänkin kotisohvalle asti. Mukana roikkuvat näyttelijät tekevät mm. Rosamund Piken ohella melkoisen hyvää jälkeä joko siipeillen Rochesterin vierellä tai sitten paheksuen, mutta rakastaen, kauempana.

Onnistunutta Libertinessä on myös elokuvan henki ja miljöö. Kuvauksen ollessa melko lohdutonta ja utuista, herää elokuvan maailma ikään kuin henkiin. Aatelinen Rochester tarpookin Lontoon “katuja” pitkin mudassa siinä missä rahvaskin ja vain hienot, ja tietysti tarkoituksella ylitse vedetyt, vaateparret erottavat todellisuudessa tavallisen kansan miehen ja aatelisen. Molemmilla ovat samat tarpeet ja ihmisen moraalittomuuden ja alkukantaisten vaistojen vallan voi melkein tuntea kotisohvalla asti. Tasa-arvosta Libertinessä ei ole ajan hengen mukaisesti tietoakaan: nainen on vain himojen kohde ja niiden tyydyttäjä, sekä kirkon pakottama muodollinen puoliso, jonka on vain hiljaa hyväksyttävä miesten monet rakastajattaret. Tuloksena on kiihkeää, moraalitonta ja vastuutonta ryyppäämistä ja naimista; kuninkaanpilkkaa ja satiiria, joka aikanaan on toiminut varmasti melkoisena kohauttajana.

Deppin Rochester on kaikin puolin keikarimaisesta luonteestaan huolimatta melko rakastettava hahmo. Piut paut kuninkaalle ja hyville tavoille pyllistävä Rochester nuuhkii elämää sieraimiinsa kuin paraskin pölynimuri. Makealla ja viinanhuuruisella elämällä on kuitenkin oma kääntöpuolensa ja tunteisiin vetoava rakkaudenpilkahdus saa väistyä sairauden ja kuninkaan vihan tieltä. Tuloksena on kuningasta pakoileva ja omituiseksi alter egoksi muuttuva Rochester, jota tauti alkaa kalvamaan pahasti. Ryyppäys ei tietenkään moisesta vaarannu ja lopussa henkikin pihisee vielä sen viimeisen ratkaisevan tunteisiin vetoavan hetken. Sitten kaikki on Dunmoren elokuvassa ohi: niin juhlat, viini kuin naisetkin. Jäljelle jäävät vain kirjallinen tuotos ja tietenkin kyseenalainen maine, josta tämäkin elokuva kertoo.