DOA: Dead or Alive

Heti alkuun on todettava, että tällä tekeleellä ei ole minkään valtakunnan tekemista alkuperäisen Takashi Miiken vuonna 1999 tekemän samannimisen väkivaltaeepoksen kanssa. Sen sijaan tämä on suora adaptaatio samannimisestä mätkintäpelistä konsoleille. Tällä vuosituhannella on yritetty tehdä jos jonkinmoisia elokuvaviritelmiä peleistä siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta muutamaa todella harvaa poikkeusta lukuunottamatta. Täytyykin siis ihmetellä kuinka Hong Kongin moniosaaja ja ohjaaja/näyttelijä Corey Yuen (Transporter), on ottanut tällaisen projektin työkseen. Mutta elokuvan nähtyäni tunnustan, ettei DOA nyt ihan kelvoton tekele olekaan. Juoni nyt on nähty miljoona kertaa aikaisemmin ja loppu ei yllätä edes Britney Spearsia,mutta elokuvasta huokuu tekemisen meininki ja sopiva “kieli poskessa”-mentaliteetti minkä takia tämän parissa jopa viihtyi sen sopivan lyhyen keston ajan.

Elokuvan tarina on siis tuttuakin tutumpaa kauraa, jota on käytetty ainakin Mortal Kombat, Street Fighter ja The Quest -elokuvissa ja niin monissa muissakin taisteluleffoissa, missä maailman parhaat taistelijat kerätään yhteen läjään ja laitetaan taistelemaan toisiaan vastaan kunnes voittaja löytyy. Miten DOA sitten erottuu tästä massasta? No ei oikeastaan mitenkään.

Elokuva alkaa päähenkilöiden esittelyllä, jossa Tina, Kasumi ja Christie saavat kutsun DOA-tapahtumaan ehkäpä elokuvahistorian epäuskottavimmalla tavalla. Aokin näyttelemä Kasumi aikoo lähteä palatsistaan etsimään kadonnutta veljeään hyläten klaanin ja samalla kohdaten noin palttiarallaa 10 000 ninjaa, mutta tämä ei menoa haittaa, vaan Kasumi onnistuu lennokkaasti pakenemaan saaden kutsun peleihin. Jaimen näyttelemä Tina taas on itämailla jahdilla hankkimassa rusketusta, kun “merirosvot” yrittävät ryöstää hänet. Tina pistää kaikkia päihin bikineissään ja saa kutsun kisoihin. Hollyn näyttelemä Christie on taasen Hong Kongissa hotellissa rentoutumassa onnistuneen pankkiryöstön jälkeen, kun poliisit yllättävät hänet kirjaimellisesti ilkosillaan. Christie mätkii poliisit tainnoksiin rintsikoita laitellessaan ja pakenee alkkareissaan Hong Kongin yöhön kun kutsu pläjähtää hänellekin.

Matka DOA-saarelle alkaa leppoisasti lentokoneessa, jossa esitellään loput taistelijat ja joiden karikatyyrimäisyys nousee sellaiseen potenssiin, että oksat pois. Toisaalta hommasta paistaa läpi sellainen itseironinen lataus, että se jaksaa jopa hymyilyttää. Lentokone ei tietenkään laskeudu saarelle, vaan kilpailijoiden pitää hypätä sinne laskuvarjolla. Tästä eteenpäin elokuva on yhtä mäiskettä ja vaikka olen elämäni aikana nähnyt paljon kamppailuleffoja, niin tässä on varmasti eniten toimintaa mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Taistelu onkin käynnissä valehtelematta jatkuvasti. Taistelut nimittäin voivat tapahtua milloin vain ja DOA:n vetäjä päättää aina henkilökohtaisesti siitä, ketkä tappelevat keskenään ja samalla seuraten heidän jokaista liikettään. Jos näyttelijät ovat hieman pökkelöitä ja tarina aika yksinkertainen, niin taistelut toimivat kuin kymmenen kilon leka päähän. Ohjaaja Yuen on kyllä todellinen taikuri tekemään näyttävän ja hämmästyttävän näköisiä taistelukohtauksia, joissa mausteena ovat Jaimen ja Hollyn lähes täydelliset, märät ja hikiset vartalot mätkimässä äijiä lakoon huimalla intensiteetillä. Jos siis pitää vähääkään hong kong-tyylisestä kamppailusta, niin tämä toimii varmasti.

Aina voitetun tappelun jälkeen ohjaaja Yuen läväyttelee peligrafiikoita ja “henkilö-kortteja” pitkin elokuvaa, joka on varmasti paperilla näyttänyt tosi viileältä, mutta sitä se ei todellakaan ole. Vaikka kyseessä on pelistä tehty elokuva, niin kaikenlaiset täysin suorat viittaukset siihen latistavat kyllä katseluelämystä melkoisesti. Elokuva kuitenkin onnistuu pitämään katsojat otteessaan muutamilla mielenkiintoisilla käänteillä ja ennenkaikkea itseironisella suhtautumisella itse taisteluihin. Positiivisin yllätys on kuitenkin naisten osuus leffassa ja varsinkin Holly Valancen siirtyminen musiikista selluloiditeollisuuteen näinkin räväkästi, joten hänestä tulemme varmasti kuulemaan vielä myöhemmin. Neitosten näyttävien kurvien lisäksi taistelukoreografiat on opeteltu suorastaan uskomattoman hyvin ja jo Transporterista tuttu ylilyövä kamppailutyyli iskee lujaa. Jos siis pidät “martial arts”-tyyppisistä leffoista ja et ota elokuvia liian vakavasti, tämän parissa viihtyy takuuvarmasti lauantai-illan pimeinä tunteina.