Vaimoni on noita

Olen aina jostain syystä vihannut Will Ferrelliä, enkä ole kestänyt miehen huumoria alkuunkaan. Viime vuosina Ferrell on kuitenkin onnistunut nousemaan Hollywood-hauskuuttajien listalla ylöspäin ja päätin antaa miehelle mahdollisuuden vuonna 2005 valmistuneen Bewitchedin (suom. Vaimoni on noita) muodossa. Kävin tuumasta toimeen ja noin puolitoistatuntisen puolihauskan hassuttelun jälkeen totesin yhä vihaavani Will Ferrelliä, nyt vain siten, että pystyn jotenkin sietämään tätä tekohauskaa näyttelijää. Tai siltä mies ainakin Nora Ephronin ohjaamassa elokuvassa vaikutti, sillä megaluokan tähden, Jack Wyattin (Ferrell), ja tuikitavallisen noidan (säteilevä Nicole Kidman) yhteentörmäyksestä olisi saanut muutakin irti kuin tavalliselta haiskahtavan romanssin ja pari hassua taikaa.

Elokuvan perusajatus on periaatteessa melko uniikki: Kidmanin näyttelemä noita, Isabel, päättää karata omaa maailmansa pakoon ja aloittaa elämisen tuikitavallisena ihmisenä isänsä (karismaattinen Michael Caine) vastusteluista huolimatta. Alkuhankaluuksien ja monen hassun taian (hihi) jälkeen Isabel huomaakin heiluttavansa nenäänsä uuden tv-sarjan tähtenä, jonka valovoimaisena moottorina toimii Ferrellin näyttelemä Jack Wyatt. Tähän päättyykin elokuvan ainutlaatuisuus, sillä siitä hetkestä elokuva on samanlaista rakkauden koukeroa kuin muutkin lajityyppinsä elokuvat: ihastuminen, rakastuminen, ongelma ja ratkaisu Ferrellin tekohauskan rääkimisen kera.

Ephronin elokuvasta tulee väistämättä mieleen naurettava tv-sarja nimeltä Siskoni on noita, jossa kolme siskosta taistelevat pahaa vastaan milloin missäkin. Bewitchedissä kaikki on puettu vain muoviksi ja karkeiksi: paha on vaihdettu Ferrellin näyttelemän Jackin egosentriseen olemukseen ja taiat viattomiksi “taionpa tässä Volkswagenin talliin”-taioiksi. Kun jälleen kerran puhtoista, viatonta ja naiivia näyttelevän Kidmanin ympärillä pyörivät vain tohelot tai muuten vain ärsyttävät hahmot (kuten Krising Chenowethin ja Heather Burnsin stereotyyppiset roolihahmot), niin elokuvasta ei jää mieleen mitään muuta kuin Kidmanin nenänheilutus ja Ferrellin sydämet pysäyttävä naama siitäkin huolimatta, että Kidman heittäytyy rooliinsa rennon oloisesti.

Samaa ei valitettavasti voi sanoa Ferrelistä, jonka rooli on puuduttavan oloista ja väkinäistä yrittämistä, jolle ei tunnu tulevan loppua. Ferrellillä on tosin omat hetkensä itseironian ja sarkasmin muodossa, mutta se ei riitä edes alkuun. Muuten Ferrell nähdäänkin lähinnä huutamassa, rääkymässä ja haistelemassa Kidmanin käsilaukkua ja todellisesta näyttelemisestä Ferrellin osalta ei voidakaan Bewitchedissä edes puhua.

Bewitched on vuokraamossa lojuva, turha ja yllätyksetön rakkauskomedia, jota on höystetty fantasian elementeillä. Se on tuikitavallinen paketti, joka kertoo hattaramaisen sadun naiivista tytöstä ja ärsyttävästä pojasta, jotka ihastuvat ja rakastuvat tv-sarjan kuvauksissa. Katsojalleen Bewitched tarjoaakin vain parit kohtalaisen hyvät hymähdykset ja muutaman turhautumisen aallon, sillä elokuvan pinnallisuus ei paljon positiivisia tunteita kotikatsomossa herätä; pikemminkin päinvastoin.