Vihollinen porteilla

Vuosi 1942 oli erittäin huono aika olla äiti-Venäjän sydämessä, Stalingradissa. Natsi-Saksa oli valloitusretkiensä huipulla ja Hitler luuli olevansa voittamaton. Saksalaisten kone alkoi kuitenkin yskiä Venäjän karussa maastossa ja totaalisesti se leikkasi kiinni juuri Stalingradissa, kun veli venäläinen päättikin pysäyttää Aasian öljykenttiä hamuavat natsit tähän kaupunkiin. Ainoa syy miksi juuri Stalingradiin, tulee sen nimestä. Eihän Isä Aurinkoinen voinut antaa nimikkokaupunkinsa joutua saksalaisten valloitettavaksi. Tuosta yhdestä toisen maailmansodan verisimmistä ja pisimmistä kaupunkipiirityksistä Stalingradin taistelu nousee aivan omaan luokkaansa. Siellä käydystä taistelusta on kirjoitettu useita tarinoita ja tehty monia elokuvia, jotka kertovat karua kertomaa sekä venäläisten sotataktiikasta kuin natsien ylimielisestä asenteesta koko sotaan.

Ranskalainen ohjaaja Jean-Jacques Annaud ottaa lähes henkilökohtaisen lähestymistavan tähän kaupunkipiiritykseen ja tuo sen katsojien eteen suorastaan hengästyttävän realistisesti ja näyttävästi. Vaikkakin elokuvaa vaivaa eräänlainen Hollywood-leima, johtuen tietenkin siitä, että näyttelijäkaarti on miehitetty sellaisilla lahjakkuuksilla kuin Jude Law ja Ed Harris (ja se, että kaikki puhuvat murtaen englantia), niin se on silti hyvin eurooppalainen ja maanläheinen elokuva. Älkää toki käsittäkö väärin, että elokuva olisi monimutkainen ja hidastempoinen: päinvastoin! Kuvaus on hyvinkin hektistä ja taistelut ja tehosteet suorastaan hengästyttävän upeita. Erona tyypilliseen amerikkalaiseen kliinisyyteen ja kaavamaisuuten Annaud ei kuitenkaan sorru, vaan pitää upeat tehosteet ja sotakuvaukset hyvinkin neutraaleina ja keskittyen henkilöiden väliseen kerrontaan ja tarinan luontiin. Oikeastaan parempaa castingia tähän elokuvaan ei olisi voinut edes märissä unissa toivoakkaan. Jude Law on kuin syntynyt Venäjän henkiseksi pelastajaksi nousseen Vasili Zaitsevin rooliin hoitaen sen hämmästyttävällä intensiteetillä. Tarkka-ampujan esittäminen ei nimittäin ole sitä helpoimpaa puuhaa, sillä suurinosa ajasta jöpötetään paikallaan. Onneksi Juden siniset silmät suorastaan porautuvat katsojan päähän kun kiikaritähtäimen läpi katsova Zaitsev lasauttelee natsiupseerien aivoja pitkin tanteretta hengittämättä ja vähäeleisesti.

Tarinan toista päähenkilöä esittää lähes saman kaliiberin mies, Ed Harris, joka on kuin ilmetty natsiupseeri Köning. Kun Zaitsev on niitannut yli 30 upseeria, pitää saksalaisten tehdä jotain asialle, ja he saavatkin majuri Könignin Stalingradiin näyttämään Uralilaiselle Zaitseville tarkka-ampujan mallia. Elokuvan kahta muuta pääosaa näyttelevät aina loistavat Rachel Weisz ja Joseph Fiennes. Weiszin näyttelemän Tanjan rooliin kuuluu tietenkin rakastuminen Zaitseviin ja tuoda tarvittavaa lämpöä ja venäläisen naisen päättäväisyyttä elokuvan miehiseen sotaan. Fiennes taasen vetää venäläisen poliitiikkaupseeri Danilovin roolin niin loistavasti, että miehelle pitäisi antaa Venäjän passi. Danilov alkaakin luoda venäläiseen sotaväestöön taisteluhenkeä kertoen Zaitsevin saavutuksista taistelukentällä. Myös itse Bob Hoskinsin näyttelemä Khrushchev lähetetään paikalle pitämään jöötiä venäläisille velliperseille ja tätä tarvitaan, sillä vaikka venäläisiä sotilaita on paljon, ovat he suurimmalta osin vain tavallisia maanviljeliöitä, joille on annettu ase käteen… Eikä kaikille edes sitä.

Elokuvan pääpaino on siis Zaitsevissa, ja siinä kuinka hän nousee tavallisesta rivisotilaasta äiti-Venäjän pelastajaksi. Tarina alkaa, kun Zaitsev saapuu Stalingradiin junalla muiden rivisotilaiden kanssa. Elokuvan alussa katsojan naamatauluun ladotaan sellainen taistelukohtaus, että oksat pois. Venäläis-sotilaiden yritys ylittää Volga on suorastaan pelottavan realistinen ja täytyy kyllä sanoa, että ohjaaja Annaud on Private Ryaninsa katsellut. Vaikka jokainen Suomessa peruskoulun käynyt tietää mitä venäläisille sotakarkureille tehtiin, niin tämä elokuva tuo sen erittäin ahdistavasti ja korostetusti esille kuin alleviivatakseen sen amerikkalaiselle yleisölle. Myös se on absurdia, kuinka osa miehistä lähetettiin taisteluun ilman asetta. Vain puolet miehistä sai aseen ja hänen perässään juoksevan piti vain poimia tältä ase kun hän kaatuu taistelussa. Tämä kaikki kuulutettiin sotilaille ennen rintamalle menoa. Revi siitä sitten taistelumoraalia. Annaud vierittää tätä spektaakkelia suorastaan nerokkaasti suoden katsojille välillä hengähdystaukoja ja rakentaen samalla venäläistä kolmiodraamaa Zaitsevin, Tanjan ja Danilovin välille tuoden jopa huumoria sodan keskelle keventääkseen tunnelmaa ja luoden uskottavuutta vakavimmille kohtauksille. Harrisin näyttelemä Köning tuo taas virkistävää katsantokantaa saksalaisten puolelta sotaa ja pian katsoja huomaakin, että sotaa käyvät osapuolet ovat hyvinkin lähellä toisiaan. Jos siis olosuhteet olisivat toiset, Zaitsev ja Köning olisivat hirvimettällä yhdessä eivätkä ampumassa toisiaan.

Vaikka elokuvassa on paljon kerrottavaa ja suorastaan jättimäinen historiallinen taakka päällä, niin se ei kuitenkaan missään vaiheessa muutu tylsäksi tai ylipitkäksi. Annaud osaa jaksottaa elokuvan nerokkaasti venyttäen Zaitsevin ja Köningin lopputaistelua pitkin elokuvaa aina viimeiseen kohtaukseen saakka, missä viimein ratkaistaan parhaan tarkka-ampujan titteli Volgan länsipuolella. Vaikkakin loppu on hieman siirappinen, niin sen voi suoda anteeksi näin raskaan aiheen vuoksi. Myös se fakta, että historiallista spektaakkelia tehdessä katsoja yleensä tietää kuinka joku taistelu ja koko sota tulee päättymään, ei tässä elokuvassa häiritse, sillä sodan lopputulos ei missään vaiheessa elokuvaa ollut se tärkein asia. Kertojan äänen aloittaessa ennen lopputekstejä kertomaan sodan lopputuloksesta ja natsien vetäytymisestä Stalingradista, katsoja ei voi kuin huokaista, pyyhkiä hiet otsalta ja todeta nähneensä yhden tämän vuosituhannen parhaista sota-elokuvista.