Paksuna

Paksuna ei ole huono elokuva. Se on ajoittain liian pitkä, eikä läheskään aina tarpeeksi hauska ollakseen hyvä komedia. Mutta siinä on enemmän kuin tarpeeksi aidosti liikuttavia ja aitoja kohtauksia, joiden ansiosta elokuva on pikemminkin parempi draama kuin komedia.

Ben Stone on kahdenkympin paremmalle puolelle ehtinyt vätys, jonka päivät koostuvat lorvailusta, pilvenpoltosta ja rivosta huumorista kaverien kesken. Alison Scott on hänen täysi vastakohtansa. Urastaan aidosti kiinnostunut nuori nainen, joka on matkalla kohti huippua. Mutta alkoholin ansiosta ja hyvästä meiningistä nämä kaksi vastakohtaa päätyvät sänkyyn, ja asiat johtavat toiseen, jotka johtavat sitten iloiseen yllätykseen noin yhdeksän kuukauden kuluttua.

Kyllä, tämäkin juoni on nähty varmaan toista sataa kertaa erinäisissä romanttisissa kasvetaan-aikuisiksi-komedioissa, joissa siirappia pursuu katsojan popcornin päälle jo alkutekstien aikana. On myös totta, että Knocked up tarjoilee oman sievoisen osansa tätä samaista siirappia, mutta silti onnistuu tasapainoittelemaan niin hienosti aidon tunnelatauksen ja keinotekoisen välillä, että kokonaisuus jää auttamatta plussan puolelle.

Kuten ohjaaja Judd Apatown edellisessä tuotannossa, The 40-Year Old Virginissä, paljon lepää helposti samaistuttavien ja kiinnostavien päähenkilöjen harteilla. Amerikassa tähdenlennon lailla huippua kohti kiitävä Seth Rogen on ensi kertaa pääosassa, ja suoriutuukin tehtävästä mainiosti. Vaikka Benin hahmo onkin hetkittäin jopa suorastaan raivostuttava kaikessa lapsellisuudessaan, huomasin monta kertaa itse samaistuvan häneen, ja toivovani vain parasta hahmolle. Katherine Heigl on täysin yhtä uskottava Alisonin roolissa, ja tekee herkän ja koskettavan roolin käännekohdissa olevan hahmonsa kengissä. Sivuosissa vilahtelee Apatown aiemmista projekteista tuttuja kasvoja, joista erityismaininnan ansaitsee loistava Paul Rudd. Sen sijaan äärimmäisen ärsyttävä Jonah Hill kuuluu sinne samalle manalan tasolle Anthony Andersonin kanssa.

Tässäkin jo useampaan otteeseen mainittu aitous on koko pelin henki ja sielu. Apatown lahja kirjoittaa samaistuttavia ja, kyllä, aitoja hahmoja jo stereotyyppisistä genre-kliseistä on ihailtava. Vaikka elokuvan tietyt ratkaisut ovatkin turhan yksinkertaisia ja ‘helppoja’, ja vaikka sivuosien hahmot tuntuvat jonninjoutavilta, eikä pieru-penis-pilvenpoltto-huumorista jaksakaan innostua enää sen jälkeen kun 15-vuoden rajapyykki on rikkoutunut. Silti elokuvan tärkein osa-alue, Benin ja Alisonin keskeinen rakkaustarina sykkii lämpöä. Lopussa huomaa, että on aidosti liikuttunut.

Miksi siis vain kolme tähteä elokuvalle? Selvästi pidän siitä, joten miksi ei enempää? Ensinnäkin elokuva on aivan liian pitkä. Reiluun kahteen tuntiin on eksynyt yksinkertaisesti ihan liikaa materiaalia, jotka olisi voitu säästää dvd:lle. Monet kohtaukset koostuvatkin näyttelijöiden improvisoinnista, joista iso osa on enemmän hutia kuin koomista täysosumaa. Liikaa aikaa käytetään tarinan kannalta täysin turhiin Benin kämppiksiin kuin elokuvan pääparin kehittämiseen. Se, että tekijät nauttivat yhteistyöstä näkyy selvästi, mutta katsojan kannalta se ajoittain tuntuu siltä, että kaikki nauravat yhteiselle sisäpiirin vitsille, joka ei yllä katsomoon asti.

Jos elokuvasta olisi leikattu pois reilu puolituntinen, ja päähenkilöiden, sekä Paul Ruddin ja Leslie Mannin hahmojen tarinaan olisi keskitytty enemmän voisi Knocked upia helposti kutsua vuoden parhaimmaksi draamakomediaksi. Nyt se on vain tavanomaista parempi katsaus aiheeseen, josta on nähty liian monta elokuvaa. Ja tälläisenäänkin se on fiksumpi ja koskettavampi, sekä ennenkaikkea aidompi, kuin sadat muut siinä genressä.

Yhteenveto
Kaikki ainekset ovat kohdallaan, mutta kaikkea on vain liikaa. Makeaa mahan täydeltä, ja enemmänkin. Jopa niin paljon, että lopulta kaikki se uhkaa käydä elokuvaa itseään vastaan.