elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Innovatiivisen tai edes painotuksiltaan omaehtoisen teoksen pahin vihollinen on kaiken päälaellaan kääntävä jatko-osa. Varman päälle laskelmoitua rahastustekelettä pelolla odotelleet olivatkin enemmän kuin innoissaan, kun...

Innovatiivisen tai edes painotuksiltaan omaehtoisen teoksen pahin vihollinen on kaiken päälaellaan kääntävä jatko-osa. Varman päälle laskelmoitua rahastustekelettä pelolla odotelleet olivatkin enemmän kuin innoissaan, kun Bourne Supremacy paljastautui pari vuotta sitten mainioksi toimintaelokuvaksi, jossa päähahmo muuttui entistä kylmemmäksi ja monitasoisemmaksi. Vallankumous ei syönytkään lapsiaan, vaan tuotti nykyään kovin harvoin nähtävän laadukkaan actionjännärin, jonka valtteina olivat edelleen intensiiviset toimintakohtaukset ja kiehtova juoni. Valitettavasti trilogian päätös ei yllä aikaisempien osien tasolle, vaan kompastuu toistoon, juonelliseen köyhyyteen ja nössöilyyn.

Ennalta-arvattavasti eniten kritiikkiä on kerännyt aikaisemmista osista tuttu käsivarakameran poikkeuksellisen runsas käyttö. Itkemistä tapahtumien epäselvyydestä ja jopa fyysistä pahoinvointia aiheuttavasta (wtf) kuvan heilumisesta on saanut kuunnella vähän joka suunnasta, vaikka vieraannuttavalle visuaaliselle ratkaisulle on kerrankin looginen, tematiikkaan kytköksissä oleva syy. Päähenkilön jatkuva epätietoisuus omasta menneisyydestä ja ympäröivästä maailmasta heijastuu katsojalle juuri kamerankäytöstä, eikä Greengrassia selkeästi kiinnosta luoda silmää miellyttäviä, selkeitä kompositioita vaan nimenomaan katsojan mukaan imaisevaa hektisyyttä ja ahdistavuutta. Ratkaisu tuo mieleen jopa Godardin ja 60-luvun hyppyleikkaukset, jotka niinikään kuvasivat hahmon rauhattomuutta ja levottomuutta.

Väkivallan kuvaus on jälleen elokuvan parhaita puolia. Kiihkeät ja viimeistä piirua myöten funktionaaliset yhteenotot rytisevät ruudulle juuri niin tylyinä kuin aikaisemmissa osissa on totuttu. Irtaimiston käyttökin näyttäytyy vain epätoivoisena aseen etsimisenä, ei näppäränä ja kamppailuun lisää monipuolisuutta ja viihdyttävyyttä tuovana proppina. Esimerkillinen idea on myös auton muovaaminen iskujen antajaksi ja väkivallan toteuttajaksi, sillä takaa-ajokohtaukset muuttuvat puhkikulutetusta väistelystä ja kylkeen nojailusta lähitaisteluksi, jossa pelti pakottaa tiensä heikomman läpi. Autot eivät myöskään edelleenkään räjähdä volttisarjan päätteeksi, kuten on huonommissa elokuvissa totuttu näkemään.

Harmi vain että sinällään mainiosti hallitut takaa-ajot ja dynaamiset toimintakohtaukset ovat elokuvan ainoa sisältö. Parituntinen elokuva on rytmitetty neljän piiiiiiiiitkän takaa-ajon ympärille, eikä niiden välistä löydy oikein muuta kuin muutaman minuutin siirtymä jossa selitetään miksi nyt mennään seuraavaan eksoottiseen ja jänskään kaupunkiin. Tämä ei pelkästään tee elokuvasta yksitasoista ja tyhjää juoksentelua, vaan nakertaa tehoa myös itse takaa-ajoilta. Aikaisemmat osat ymmärsivät pysähtyä luomaan draamaa, tai ainakin ujuttivat sitä itse toimintaan. Yhden ihmisen kujanjuoksu ja taistelu maailmaa vastaan näyttäytyy myös harvinaisen vaisuna, koska Jason tuntuu pyörittävän häntä jahtaavaa valtavaa koneistoa ihan miten huvittaa. Filmi kärsií osittain myös vahvan sivuosaroolin puutteesta, sillä Stiles käy tällä kertaa vain piipahtamassa täysin yhdentekevässä osassa. Edellisten elokuvien huippukohdat olivat juuri normaalin ihmisen reaktiot väkivaltaan; Marien totaalinen jäätyminen, shokki ja oksentaminen kuoleman nähtyään ja Stilesin Parsonsin aito kauhu Bournen uhatessa tätä aseella. Uusimmassa tekeleessä Jason tuhertaa itkua ja kertoo uhriensa kasvojen vainoavan häntä, ja vaikutelma on masentavan pahvinen. Päähenkilö tuntuu muutenkin nössöytyneen sitten viime näkemän, kieltäytyen useimmiten käyttämästä tappavaa voimaa. Vain sivuhahmon mutisema ”hän ei ole sen arvoinen” puuttuu.

Amerikkalaisten pakkomielle hallituksen salaliittoihin, mustiin operaatioihin ja laittomiin salamurhiin ei ole järin tuore aihe elokuvalle ja sen toteutuskin on valitettavan arka. Greengrass näyttää CIA:n mielivaltaisena tappajana ja oikeutuksesta uhoavana totalitarismin osana, mutta kiirehtii heti puolustelemaan Yhdysvaltain tiedustelulaitosta kiinnittämällä julmuuden ja kyynisyyden vain muutaman henkilön harha-askeleeksi. Empaattisen ja oikeudenmukaisen firman kansikuvakasvoksi nousee lintuemo-tyyppinen Landy, jonka kautta elokuva antaa lafkasta lopulta varsin naiivin ja kritiikittömän kuvan. Elokuva päättyy kaiken lisäksi kuviin senaatin kuulusteluista, kuviin jotka antavat ymmärtää vastuussa olleiden joutuvan maksamaan teoistaan. Todellisuudessa tilanne saattaisi johtaa vaikkapa Gonzales -tyyppiseen “enpä muista, sori“-vastuunpakoiluun ja hyväveli-seivailuun. Tekijöiltä olisikin kaivannut näinä ajankohtaisina ja pelottavina aikoina hieman rohkeampaa puheenvuoroa paskapuheen ja korruption tuomitsemisen puolesta. Etenkin, kun Greengrassin edellinen elokuva oli yllättävänkin suora katsaus (vaikkei toki missään nimessä vihainen syytekirjelmä) epäpäteviin ja ihan vitun hukassa olleisiin viranomaisiin, joiden olisi pitänyt estää syyskuun 11.:n tapahtumat.

Soisin myös trilogian päätösosan päättävän jotain. Nyt loputon juoksentelu ja ryntäily ei johda oikein mihinkään, paitsi heikkoon antikliimaksiin ja umpityperään loppuratkaisuun. Suuri loppupaljastus ei paljasta oikein mitään, mitä nyt heitetään ilmoille merkityksetön siviilinimi ja viitataan epämääräisesti jonkinlaiseen ehdollistamiseen ja unenpuutteella kiduttamiseen. Jatko-osaa petaillaan epätyypillisen härskisti, eikä oikein mikään saa ratkaisua. Pitkin elokuvaa sijoitetut viittaukset edellisiin osiin voisivat olla ironisia heittoja Jasonin elämän kehämäisyydestä ja väistämättömästä turhuudesta, mutta ratkaisu paljastuukin laiskaksi toistoksi ja lainailuksi. CIA:n miesten ja naisten keskinäinen juonittelu ja salailukin on aivan liian tuttua, kuten koko elokuvan perusrakenne. Greengrass on jopa päättänyt toistaa kakkososan lopun lähes sellaisenaan, käyttäen samaa Mobyn biisiä ja jee-taistelu-jatkuu-ilmapiiriä, tarkoituksenaan ilmeisesti antaa katsojalle assosiaatio edellisen osan laatuun ja yhdistää se myös tähän elokuvaan. Tuloksena on kuitenkin vain vitutus siitä että on maksanut kaksi kertaa samasta leffasta.

  • 60%
    Medusan sinetti - 60%
60%

Tiedot

Genret: jännitys,toiminta
Kesto: 111 min
Ohjaaja: Paul Greengrass
Pääosissa: Matt Damon,Julia Stiles,David Strathairn,Paddy Considine,Joan Allen,Albert Finney
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Valmistusvuosi: 2007

Sending
User Review
0 (0 votes)

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.