Hercule Poirot: Viisi pientä possua

Kaikista rooleistaan huolimatta näyttelijä David Suchetista voidaan sanoa, että hän on täysin yhteen rooliin yleisön silmissä profiloitunut mies. Suchet onkin antanut kasvot Agatha Christien luomalle hahmolle, Hercule Poirotille, tuolle viiksistään ja nokkelasta älystään tunnetulle, hieman Sherlock Holmesia kopioivalle, mestarietsivälle. Poirotia on tehty televisiosarjana jo miltei iät ja ajat (vuodesta 1989 lähtien) ja Viisi pientä possua (Five Little Pigs) on tämän tv-sarjan yksi episodi. Kuitenkin jokaista osaa voidaan pitää pituutensa ja normaalin tv-sarjan jatkumon puuttumisen vuoksi itsenäisinä, joten tätäkin tv-elokuvaa voidaan arvostella erikseen. Viisi pientä possua onkin ehkä yksi parhaimpia Poirot-tarinoita, mitä televisiosta on lähiaikoina nähty: elokuvan tunnelma on vain niin utuinen erinomaisten näyttelijänsuoritusten lomassa, ettei Poirotkaan meinaa pysyä täysin kärryillä.

Tällä kertaa Poirotin harmaita aivosoluja vaivaa peräti toistakymmentä vuotta vanha murha, jota kuolleen murhaajan tytär pyytää selvittämään uudestaan. Poirotille selviääkin nopeasti, että tyttären äiti on tuomittu kuolemaan syyttömänä ja tapaus vaatii tarkempaa tutkintaa. Tästä alkaa jopa Poirot-elokuville epätyypillinen ja haikea matka menneisyyteen, joka kertoo ystävyydestä, rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta. Tunteet nousevat pintaan murhan rinnalle, kun sentimentaalinen soundtrack (oikeastaan vain yksi loistava pianonpimputus) luo tunnelmaa taustalla ja väsymätön Poirot siirtyy paikasta toiseen syömään leivoksia ja juomaan teetä.

Elokuvan tunnelmaa siivittävät myös loistavat näyttelijät. Pääroolissa oleva Suchet kävelee keppinsä kanssa paikasta toiseen kuuntelemaan muunneltuja totuuksia ja erilaisia tarinoita varsin totutulla kaavalla viiksikarvankaan väpättämättä. Mukana heiluvat Toby Stephens, Marc Warren seuraavat Suchetia mukavan jäyhällä ja miksei herkälläkin ammattitaidolla. Murhatuksi “joutuva” Aidan Gillen puolestaan vaeltaa kohtauksesta toiseen pilke silmäkulmassa elämästä nauttien ja taustalla hääräävä vaimo (Rachael Stirling) tukee kokonaisuutta mitä parhaiten. Kun mukaan otetaan vielä miestennielijää näyttelevän Julie Coxin rooli, on elokuvan näyttelijäkaarti enemmän kuin sopiva.

Kuten sanottua: Viisi pientä possua on Poirot-elokuvaksi jokseenkin epätyypillinen: aito eläminen ja ystävyyden riemu muuttuu hiljalleen haikeaksi muisteloksi siitä, kuinka asiat joskus olivat. Kun muistot muuttuvat katkeruudeksi ja lopussa murhaajan avoimeksi halveksumiseksi, tuntuu jopa Poirotille jäävän tapauksesta paha maku suuhun. Sen sijaan katsojalle maku on mitä parhain, sillä hän on saanut nauttia värikkäistä tarinoista, osuvista näyttelijänsuorituksista ja aina niin persoonallisesta etsiväntyöstä koko elokuvan ajan. Poirot-faneille -jos näin voi asian ilmaista- Viisi pientä possua onkin “must see”-elokuva.