Ripley’s Game

Tuntuu vähän, että pitkän uran tehneen ja kaksi kertaa Oscaristakin ehdolla olleen John Malkovichin ura polkee paikallaan. Näyttelijä ei olekaan ainakaan omissa kirjoissani saanut mitään aikaan sitten loistavan ja ironisen Being John Malkovichin jälkeen Shadow of the Vampirea lukuunottamatta. Eikä vuonna 2002 valmistunut, Liliana Cavanin ohjaama, Ripley’s Game ole mikään poikkeus: Malkovichin, särmikkään Ray Winstonen ja Dougray Scottin tähdittämä thrilleri on kovin mitäänsanomaton ja tylsä tapaus siitäkin huolimatta, että elokuvassa olisi potentiaalia paljon parempaankin elokuvaan.

Ripley’s Game on Patricia Highsmithin romaaneihin perustuva ja järjestyksessään toinen Ripley-elokuva (ensimmäinen oli tietenkin The Talented Mr. Ripley, jota tähditti Matt Damon), jossa Tom Ripley-niminen herrasmies, elitisti ja kulttuurin ystävä “seikkailee”. Tällä kertaa tylsistynyt Ripley saa elämäänsä uutta jännitystä, kun Winstonen osuvasti näyttelemä Reeves ilmestyy Ripleyn porttien taakse kinuamaan palvelusta. Mielenkiinto heränneenä Ripley päättää johdatella häntä juhlissa loukanneen kehystäjän, Jonathanin (Scott), palkkamurhaajaksi. Seurauksena on tietenkin hammasten kiristelyä, paljon ruumita ja tylsää jännittämistä, jota tässä harmaassa elokuvassa viljellään melkoisen kehnolla tyylillä siitäkin huolimatta, että puitteet huomattavasti parempaan elokuvaankin olivat koossa.

Ripleyn roolissa oleva Malkovich on itsessään omalla tavallaan pettymys. Mies tyytyy jällen kerran toistamaan roolin, jossa hän näyttelee äärimmäisen älykästä ja laskelmoivaa miestä, jolta yllättäen löytyy jokin omantunnon tapainen. Malkovichin maneeritkin tuntuvat tässä elokuvassa jo valmiiksi nähdyiltä ja puheenparsi kuluneelta lässytykseltä. Malkovich ei tunnukaan pääsevän eroon kylmistä rooleistaan, jossa kivikovan ulkokuoren sisällä muhii milloin mitäkin. Samaa voi periaatteessa sanoa Dougray Scottista, jonka väsyneen näköiset kasvot saavat arvoisensa roolin. Scottin näyttelemä Jonathan onkin maailmalle vihainen ja toisaalta tavallisen oloinen heppu, joka ei millään tapaa sovi yhteen Malkovichin näyttelemän Ripleyn kanssa muuten kuin vastakohtana. Sen sijaan taustalla häärivä Ray Winstone sentään sopii ahneena hämärämiehenä hyvin elokuvan tunnelmaan ja Jonahtanin vaimoa näyttelemän Lena Headeyn rooli tuntuu suhteellisen onnistuneelta.

Ripley’s game tuntuu katsojasta tylsältä elokuvalta, vaikka se sisältää kiinnostavia roolihahmoja, sekä tapahtumia yllin kyllin. Cavanin hyvin puuduttava ohjaustyyli, sekä ankean syksyisen ja sateisen näköinen ympäristö ei kuitenkaan jaksa muuta kuin masentaa. Asiaa ei myöskään paranna Malkovich, joka ajelee pitkin maaseutua punaisella Alfa Romeollaan soitellen kukkakauppaan samalla kun bensalla valeltu auto palaa hänen selkänsä takana. Elokuvan koleus onkin tarttunut negatiivisella tavalla myös näyttelijöihin, joiden roolihahmoilla ei empatiaa juurikaan löydy: ainoastaan Headeyn rooli antaa toivon ihmiskunnan tulevaisuudesta Ripley “pelissä” ja se ei vain tällä kertaa riitä. Pelkän Malkovichin karisman varaan rakennettu elokuva pettääkin suhteellisen pahasti.