elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Hyvät ystävät, tutut ja tuntemattomat: koettakaa nyt kaikki ymmärtää se, että Terrence Malick on aikamme yksi suurimmista ohjaajista, jonka elokuvista välittyy ennenkaikkea tunne ja...

Hyvät ystävät, tutut ja tuntemattomat: koettakaa nyt kaikki ymmärtää se, että Terrence Malick on aikamme yksi suurimmista ohjaajista, jonka elokuvista välittyy ennenkaikkea tunne ja tyystin erilainen ote elokuvan tekemiseen kuin keneltäkään muulta tunnetulta ohjaajalta. Ja koska ote on niin erilainen, niin massa vihaa häntä. Minusta tuntuu, ettei juuri kukaan pidä tämän useaan kertaan palkitun ja parhaasta ohjauksesta Oscar-ehdokkaanakin (paras 1990- ja 2000-luvulla tehty amerikkalainen sotaelokuva kymmenen vuoden sisällä: Thin Red Line) olleen ohjaaja/käsikirjoittaja/tuottajan elokuvia minään. Ehkä ne poikkeavat vain niin paljon valtavirrasta, ettei niihin jaksa keskittyä, kun aina täytyy tapahtua jotain. Toiset taas pitävät Malickin elokuvia tekotaiteellisina, mutta ne eivät sitä ole. The New World, kuten Malickin aikaisempi loisto-ohjaus Thin Red Line, on loistoelokuva, joskaan se ei silti täysin yllä viimeksimainitun mestariteoksen edelle.

The New World sijoittuu Uuteen Maailmaan, Pohjois-Amerikan mantereelle, jonne englantilaiset tekevät maihinnousun perustaakseen siirtokunnan. Tästä seuraa yhteentörmäys, joka lopulta saattaa Colin Farrelin loistavasti näyttelemän kapteeni Smithin intiaanien kylään, jossa tämä pikkuhiljaa rakastuu päällikön tyttäreen Pocahontasiin (Q’Orianka Kilcher). Tuloksena on kaunis ja runollinen rakkaustarina, jonka sanoma on väkevä.

Mitä tapahtuu rakkaudelle kun sitä ei vaali? Tämän kysymyksen äärelle Malickin elokuva tällä kertaa rakentuu käyttäen hyväkseen jo Thin Red Line:ssä nähtyjä tehokeinoja, kuten voice-overeita, sekä kaunista, luontodokumenttimaista kuvausta. Seurauksena on joidenkin mielestä tylsä ja ylipitkä rakkaustarina, jossa rakastuminen näyttää kerrankin aidolta. Yksi viaton Pocahontasin ja kapteeni Smithin hymy ei tällä kertaa riitä, vaan niitä tarjoillaan runsaasti. Kosketus, käden hellä silitys ja rakastunut katse ajavat elokuvan siihen pisteeseen, että rakkaus kipinöi lähes kotisohvalla asti. Sen jälkeen reaalimaailma ottaa askeleen lähemmäs ja tunteiden korvaajaksi ilmestyy järki. Rakkaus katoaa, mutta ei kuole… Se jää vain alitajuntaan piileksimään, odottamaan uutta piristysruiskettaan.

The New World on elokuvana hyvinkin kontrastinen teos monessakin mielessä: eurooppalaiset uudisasukkaat kohtaavat intiaanit, rakkautta on ilmassa, mutta kuolema väijyy kulman takana ja tunne käy loputonta taisteluaan järjen kanssa. Kappaleet vetävät toisiansa puoleen siten, että vanha maailma saa väistyä uuden tieltä. Kun uuden maailman sinetit ovat murrettu, jää jäljelle vain sodan aiheuttama hävitys ja hidas parantuminen. Näin käy myös Pocahontasin tapauksessa, mutta mielessä pyörii silti rakkaus, joka ei koskaan katoa. Tuskaa yrittää lieventää Christian Balen näyttelemä John, muttei hänestäkään täysin ole rikkoutuneen sydämen korjaajaksi.

Elokuva on surullinen näytös myös eurooppalaisten vaikutuksesta intiaanien elämään. Onnellisuuden aika katoaa nopeasti ahneiden ja itsekkäiden eurooppalaisten tieltä ja tuloksena on kurjuutta, tuhoa ja kuolemaa. Tämän jälkeen kulttuuri on ainakin henkisesti alistettu ja lannistettu omien hyötyperien käyttöön.

Malickin elokuva on myös kuvauksellisesti kaunis ja kuvattu luonto näyttääkin lähes unien veroiselta ajattomalta paikalta. Malick osaakin löytää elokuvaansa varten luonnon valjastamattoman kauneuden puhtaimmillaan. Kun mukana seuraavat asiansa loistavasti osaavat näyttelijät, sekä pääroolissa oleva Farrell ehkä uransa parhaimmassa roolissa, jäävät katsojan negatiiviset ajatukset jonnekin alitajuntaan. Malickin elokuvassa ei olekaan oikeastaan mitään vikaa: vain elokuvan vieno ylipituus pudottaa lopullisia pisteitä. Kaikesta huolimatta ja joka tapauksessa The New World tarjoaa tälläkin kertaa katsojalleen miltei tyystin muista elokuvista poikkeavan katseluelämyksen ja aitoa rakkautta, jonka aavistuksen katkerassa lopussa kyyneleet eivät ole kaukana. Tämän aidommaksi, runollisemmaksi tai kauniimmaksi draamaa tarjoava nykyelokuva ei silti hevillä voi mennä.

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.