elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Harry Potterin matka tulee tänä kesänä tiensä päähän. 27. heinäkuuta julkaistaan J.K Rowlingin upean kirjasarjan viimeinen osa. Monille, kuten itselleni, odotus on ollut pitkä...

Harry Potterin matka tulee tänä kesänä tiensä päähän. 27. heinäkuuta julkaistaan J.K Rowlingin upean kirjasarjan viimeinen osa. Monille, kuten itselleni, odotus on ollut pitkä ja piinaava. Vuosien varrella kirjat ovat tulleet osaksi niin pop-kulttuuria kuin omaa elämää. Tämän takia tietysti toivoo, että elokuvasovitukset kirjoista olisivat myös parhaita mahdollisia ja, että ne voisivat edes tavoittaa hitusen kirjojen loistokkuudesta.

Eikä tie ole tosiaankaan ollut tasainen. Ensimmäiset kaksi elokuvaa ohjannut Chris Columbus teki visioistaan satukirjamaista kuvitusta vailla sielua. Alfonso Cúaronin ohjaama kolmas osa oli paras, mutta hätiköidysti koostettu tilkkutäkkimäinen kertaus kirjasta. Neljännessä elokuvassa jatkettiin oikeaan suuntaan, mutta lopulta kaaduttiin jälleen hutilointiin. Ensi viikolla ensi-iltansa saava Feeniksin Kilta edustaa kuitenkin jo pohjamutia. Kaikessa missä on voitu mennä pieleen, mennäänkin urakalla ihan päin mäntyä. Pisin ja ehkä mutkikkain kirja päätyy sekasotkuksi sieltä täältä napattuja ideoita jotka sekoittuvat faneille raivostuttavaksi sekamelskaksi. Kirjoja lukemattomille katsojille elokuva on kokonaiskuvaa vailla oleva läpijuoksu kirjasta, joka olisi ansainnut parempaa.

Jos elokuvaa katsoo ilman ennakkotietoa kirjoista, saattaa kokonaisuudesta nauttia ehkä hitusen enemmän. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu ohjaaja David Yatesin epätasainen ohjaustyö, joka kielii selkeästi miehen ensimmäisestä isosta elokuvaprojektista. Aiemmin tv-sarjoissa työskennellyt Yates ei, muutamasta hyvin toteutetusta kohtauksesta huolimatta, tunnu osaavan käsitellä Potter-maailman laajaa mytologiaa. Kaikki tehdään puolivillaisesti, eikä elokuvasta ennätä saamaan eheää kokonaista kuvaa, elokuvan kahden ja puolen tunnin kestosta huolimatta. Yates kasaa montaaseja montaasien päälle jopa siihen pisteeseen asti, että hetkessä ollaan käyty läpi jo puolet elokuvasta siten ettei kunnollista dialogia ole nähty useaan kymmeneen minuuttiin. Ensimmäistä kertaa Potter-elokuvassa näyttelijöistä tulee täysin toissijaisia. Samalla Yates ei kuitenkaan käsittele tehosteitakaan vakuuttavasti. Lupaavat kohokohdat loppuvat ennen kuin ehtivät alkaakaan, eikä elokuvassa kertaakaan tunnu sitä vaaran ja uhan tunnetta, josta hahmot niin suureleisesti varoittelevat.

Ei siten, ettäkö näyttelijöillä olisi mitään tekemistä. Tasaisesti huonontuneet päänäyttelijät takertelevat repliikkiensä lävitse vailla tunteita, joita välittää niiden avulla. Erityisesti Hermionen näyttelijätär, Emma Watson, herättää myötähäpeää enemmän kuin kerran. Teatterissa kiitosta kerännyt Daniel Radcliffe osuu muutaman kerran nappiin vaikeassa roolissaan, mutta takertelee suurimman osan ajasta. Surun murtaman ja vihaisen nuorukaisen sijasta Radcliffe tyytyy haparoimaan jossain ikävästi tuohtuneen ja lasittuneen katseen rajamailla. Ensimmäisessä elokuvaroolissaan esiintyvä Evanna Lynch on kuitenkin löytö. Luna Lovekivaa näyttelevä nuori Lynch suorastaan elää ja hengittää Rowlingin maailmaa, pelastaen jokaisen kohtauksen jossa esiintyy. Pääosien näyttelijät varjoonsa jättävä Evanna on totaalisen uskottava ja rakastettava, joka luo Lunasta omansa heti ensimäisestä hetkestä lähtien. Alan ammattilainen, iki-ihana Helena Bonham-Carter, riehuu sopivan dementoituneesti Bellatrix Lestrangen roolissa, mutta hänen aikansa elokuvassa on häpeällisen lyhyt.

Kirjan fanille elokuva onkin sitten yhtä tuskaa. Aiempien filmatisointien seuraaminen oli vielä toimivaa, koska ohjaajat tuntuivat luottavan alkuperäisen tekstin vahvuuksiin. Yates, ja hänen käsikirjoittajansa Michael Goldenberg, nakkaa alkuperäisen tarinan ikkunasta ulos ensimmäisen vartin jälkeen. Keskittyen vain omaan – auttamatta köyhempään ja tylsään – visioonsa. Viimeistään silloin, kun se tärkeä kohtaus, jota kirjojen fanit ovat odottaneet jo vuosia tyritään totaalisesti, voi kuulla jo tuhansien lukijoiden tuskanhuudot.

Komean ulkokuoren alle piilotettu Feeniksin kilta on sieluton ja hengetön. Aiempien ohjaajien (jopa Chris Columbuksen) tekemät työt mitätöidään muovisella soopalla. Sotkemalla juuri sen tarinan, joka kirjoissa nosti rimaa entistäkin korkeammalle ja saattoi Harryn kumppaneineen aikuisten maailmaan, Yates saa Potterin näyttämään vain angstisten teinien tusinahömpältä. Elokuvaversio on äänekästä pauketta, jota voisi verrata ilotulitukseen: lyhyen hetken sitä erehtyy luulemaan komeaksi, vain tajutakseen hetkessä, että kokonaisuus on vain väriä ja ääntä vailla tarkoitusta tai sydäntä.

Yhteenveto
Ne, jotka jättivät kirjat väliin tulevat olemaan hämillään. Ne, jotka kirjat lukivat, tulevat olemaan raivoissaan. Feeniksin kilta on Potter-saagan heikoin lenkki, silloin kun sen pitäisi olla vahvin.

Joonatan Itkonen Toimittaja

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.