Shooter

Shooter on vähän kuten 80-luvulla tehdyt "syytön mies karkuteillä"-elokuvat, joissa aina jonkinsortin armeijan parhaiten koulutettu hyper-agentti lavastettiin syystä tai toisesta rikokseen ja sitten kahden tunnin edestä räjäytettiin vastaan tulevia taloja, autoja tai ihmisiä. Se myös anteeksipyytelemättä lainailee näiltä Rambolle ja Kuvernaattorille kuuluneelta vuosilta kiitettävän määrän vaikutteita ja juonenkäänteitä, aina viiksenpäitä pyöritteleviin ja ilkeästi hohotteleviin senaattoreihin, jotka vallanhimo on korruptoinut. Huolimatta kuitenkaan sen juurista tällä elokuvan huonoimmista vuosikymmenistä on Shooter laadukkaasti toteutettua, täysin yllätyksetöntä viihdettä. Se on myös Mark Wahlbergilta näyttävä paluu toimintagenreen ja muistutus hänen erinomaisesta toimintasankarin karismasta.

Wahlberg on siis aiemmin mainittu huippusotilas Bob Lee Swagger, jonka jopa sanotaan hoidelleen omin käsin tarkka-ampujana toimiessaan satojen miehien hyökkäysvoimat. Swagger on kuitenkin Yhdysvalloille ja esimiehilleen katkeroitunut mies, joka jo vuosia on piileskellyt vuoristossa vain koira kaverinaan. Mutta kuten asiaan kuuluukin, ei kestä kauaakaan kunnes nimettömän hallituksen jaoston miehet kolkuttavat ovelle ja tarjoavat keikkaa: Swaggerin on ennakoitava ja näin ollen estettävä Presidentin salamurha. Swagger on ilmeisesti unohtanut katsella Oliver Stonen JFK:n ja huomaa pian joutuneensa salaliittojen ja vallankaappausten keskelle katsojien iloksi.

Kuten erinomaiset Bourne-elokuvat, Shooter lähestyy toimintaa ja väkivaltaa enemmänkin realismin kuin tyylitellyn lähestymistavan kautta. Tarkka-ampujakohtaukset on toteutettu äärimmäisen tarkasti, pienien yksityiskohtien asettuessa etualalle ennen aina kohtalokkaita laukauksia. Vaikka ajoittain elokuva hylkääkin hienovaraisuudet tyylikkäiden hidastusten ja haavoittumattomien sankarien puolesta, suurin osa ajasta pysytellään edes puoliuskottavan puolella. Elokuvan yksi harvoista pitkistä toimintakohtauksista on kuluneen vuoden parhaimmistoa.

Kaikki ei kuitenkaan ole ruusuilla tanssimista. Elokuvan kestosta huolimatta hahmoja ei pahemmin kehitetä, eikä kenestään Wahlbergin ohella saa halpaa karikatyyria parempaa kuvaa. Michael Peñan hahmossa on yritystä, mutta ressukasta FBI-kokelaasta väsähtää puhti reilusti ennen leffan puoliväliä. Kate Maran kroppa saa enemmän aikaa esitteillä kuin hänen näyttelijäntaitonsa, vaikka tuskin niiden takia häntä rooliin edes palkattiinkaan. Ex-Tomb Raiderina tunnettu Rhona Mitrakin vilahtaa elokuvassa muistuttamassa päähenkilöitä tilanteen toivottomuudesta. Danny Glover vetelee niin överiksi että viimeisissä kohtauksissa voi hänelle kuvitella jo 30-luvun elokuvien pahisten mustat silinterihatu ja hassut viikset jota pyöritellä. Mukaan ympätyt "YOU CAN’T HANDLE THE TRUTH!"-monologit eivät myöskään auta asiaa.

Reilut kaksi tuntia kestävä tykitys ei ihan kanna loppuun asti. Jossain vaiheessa tarina tuntuu karkaavan kertojansa käsistä, eikä sitä enää saada takaisin kiinni. Se mikä alkaa kiinnostavasti kirjoitettuna kujanjuoksu jännärinä taantuu lopulta yksinkertaiseen "mies jolla on isompi ase voittaa"-rymistelyyn. Vaikka meno on viihdyttävää tuntuu äkillinen genren vaihto turhalta. Sivuroolissa yrmistelevä Elias Koteas hämää erityisesti ihan eri elokuvasta tuodulla roolillaan, joka tavoittelee jo perverssiä väkivaltapornon kiinnostusta.

Parhaimmillaan Shooter on kuitenkin vain jatko-osaa vailla oleva viihde-elokuva jonka parissa aika sujuu ongelmitta. Vaikka mukana onkin turhanpäiväistä paatosta nykypäivän politiikasta, jää kokonaisuus lopussa helposti plussan puolella. Ei tästä Jason Bournelle, tai edes uudelle Bondille ole haastetta, mutta perjantai-illan voi käyttää huonomminkin.

Yhteenveto
Viihdyttävä jännärin ja toimintaelokuvan risteytys, joka ei ihan onnistu kaikilla osa-alueillaan muutamista huippukohdista huolimatta.